Tehty kuin puhuttu.
Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa yöksi uunille kuivamaan.
"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin, suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties —.
Ja voita saivat puulaakimiehet kovasti.
Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju, estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan, eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. — Mitä tuo tallin haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin, niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää, sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"…
* * * * *
Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —
Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.
Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.
Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —