Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"
Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.
IV.
Niin. — Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä lähteä matkaa jatkamaan.
Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille, sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.
Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä, vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla. Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa mielihyvissään suutansa maiskuttaen. — Eipä siis puuttunut pahoja enteitäkään pitkämatkalaisilta.
Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."
"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki hiimostit meistä", — lausui hän totisesti pikarin saatuansa.
"Näinköhän", — vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin alakuloisena.
"Eipä siltä, eipä siltä", — selitti Saksa pikaria täyttäessään. — "vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes aamusiunausta."