II.
Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina olisi kesä ja aina pyhä — olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä yhdentekevä — oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä Karjalassa kaunis…
Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan — kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat tuoda kotiinsa paljon, paljon…
"Onko teillä mitään evästä?" — kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet salopolkua.
"Entäs sitte?" — kysyi Saksalan Matti vastaan.
"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", — lausui Seppälän Jussi.
"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä aamiastakaan", — jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.
"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" — äänsi Saksalan Matti. "Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".
"Elä sinä Matti aina irvistele!… Minä kun siinä lähdön touhussa en… muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin minä…"
"Minulla ei ole muruakaan mukanani", — keskeytti Matti nyhjästen Seppälän Jussia kylkeen, — "vaan minä muistin lähteissäni pistellä maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä haastatella".