"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", — lohdutti Seppälän Jussi.
"En… minä… sinulta ota,… kun sinulla… on… niin… niin vähän… itsel… itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo täydellisesti itkun valtaamana.
"No siinä on miestä palanen!… Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään, vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", — puhui Matti ylvästellen. "Vaan johan minä illalla Jussille sanoin…"
"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", — lausui Seppälän Jussi totisena.
"Minun… pi… pitää… kääntyä… ta… takaisin!" — tyrskytteli Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin kylään päin.
"Voi hullua, hah, hah, hah!" — nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää, vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!… Käänny nyt siivosti takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku… niin! Joko sinulle paikalla pitää?…"
"Eihän… minulla… vielä… ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en koko päivänä saa yhtään palaista", — vastasi Paavo itkien ja nauraen yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.
Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi, onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen töksähtämään… Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.
Ei tuntunut syövän…
Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon, aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa hengästyneenä heidän luoksensa.