Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa päämaalia kohden…
IV.
Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan. Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta — yks kaks pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa ylös vedestä — tietysti tyhjänä!
Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista…
Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa, että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi ollut yrittämistäkään.
Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan epäselvästä kurkkutorvesta.
Mikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?…
Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet — taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä kauhean kiljahduksen.
"Voi voi!… Mikä tuo on?" — huudahti hän ja hoiperteli pari askelta takaperin.
"Jos lienee karhu!"— tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät pelosta renkaillaan.