"Tahi rietashenki!" — supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.
"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte lieneekään?" — kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että hänen äänensä ainoastaan sihisi.
"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti kaukana ollut.
Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin, odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä hetkeänsä.
Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:
"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!"
Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli liikaa!…
Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske säikyttivät petoa — sen verran, että se alkoi taas pitää omituista ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta voimainsa perästä — ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen, helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.
"Kakkakakakakaa!" kiljasi "peto" ruohostosta kuplun reunalta…