Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle…
Ne olivat ilokyyneleet, ne!
"Se on kuikka, se on kuikka!" — huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.
"Lähdet sinä sieltä, sen…!"
Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.
"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!… Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" — huusi Seppälän Jussi hirmustuneena.
Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.
"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty puheenjohtajaksi.
"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.
"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.