Maisteri itsekin näytti nyt kokonaan muuttuneen. Pois oli hänestä kadonnut tuo herrasylpeys ja se erinomainen hienous käytöksessä, jota hän ensimältä näkyi niin ankarasti noudattavan. Hän eli talonpojiksi talonpoikain kanssa, herroiksi herrain keralla, ja harvapa taisi se kerjäläinenkään olla, jolle ei maisteri tielläkin vastaan tullessaan olisi kättä tupannut taikka ainakin jotakuta ystävällistä sanaa lausunut. Hän näkyi ymmärtävän "elää maalla maan tavalla".
Oli ainoastaan yksi asia — niin, se oli ainoastaan yksi asia —, joka Jeremias Jormanaisen mielestä ei ollut niinkuin olisi olla pitänyt maisterin ja hänen välillä. Heidän viimeksi tehdyssä sopimuksessaan oli maisteri sanonut, että hän ei ainoastaan ottaisi taloutensa tarpeita Jeremiaalta, vaan myöskin antaisi Jeremiaalle rahaa sekä velkain maksuksi että vielä tilan parantamiseksikin. Mutta vaikka nyt edellinen näistä määräyksistä varsin tunnollisesti noudatettiin, — ja sen noudattamisen takauksena oli Jeremias Jormanaisen tunnettu rehellisyys — ei jälkimäisen ehdon täyttämisestä koskaan nostettu edes puhettakaan. Mutta olihan tälle laiminlyömiselle varsin luonnolliset syyt.
Jos katsottiin asiaa maisteri veljen kannalta, niin ei mikään voinut olla sen luonnollisempaa, kuin se, että hänkin vuonna vuotuissaan sai osansa Jeremias-veljen hoidossa nyt olevan, vaan heidän yhteisesti omistettavan maatilansa vuotuisista tuloista. Eikä hän sittekään suinkaan tullut saamaan kaikkea sitä, mikä hänelle oikeuden mukaan olisi ollut tulevaa. Sillä hän, maisterina kun oli, ymmärsi toki sen verran, ett'ei suinkaan puolet kaikista konnun tuloista voinut sopia niihin kymmenkuntaan viljatynnyriin, muutamiin voileivisköihin, joihinkuihin liha- ja kalakuormiin y.m., jotka Jeremias vuosittain hänelle toi. Tokihan kumminkin sellaisen konnun piti enempi antaa!… Ja senpä vuoksi saattoikin hän hyvällä omallatunnolla "pitää ja nautita" sen vähän, minkä Jeremias-veljeltä sai. Tuo puhe Jeremiaan velkain maisterin rahoilla maksamisesta olikin lausuttu vaan leikillään ja veljen hetkelliseksi viihdyttämiseksi, eikä se siis voinut olla sitova, ei varsinkaan näin päivän selvässä asiassa… Kyllähän se välistä vähän harmitti, kun Jeremias tällä tavalla yksissä tuumin eläessä, sai suurimman osan tilan tuloista hyödyksensä käyttää, vaan olkoonhan nyt vielä. Tottapahan tässä vielä. Ja onhan hänellä, raukalla, suurempi joukkokin.
Ja että, maisterin kannalta katsoen, tämä oli varsin johdonmukaista, jopa armeliastakin, sitä ei voitu kieltää. Hän ainoastaan tilan tuloja laskiessaan unhotti ottaa lukuun erään pikkuseikan. Hän ei muistanut tehdä eroitusta "brutto'n ja netto'n" välillä — vai lieneekö jo koulussa ollessaan ollut huono matematiikassa, niinkuin useimpain teoloogeiksi aikovain väitetään olevan. Hän unhotti konnun tuloista vetää pois mitä työt tulivat maksamaan.
Mutta jos silmäiltiin asiaa Jeremias Jormanaisen talonpoikaisen sielun silmillä, silloin tuli esiin kokonaan toisellaisia näkökohtia, vaikka johtopäätös niistäkin oli sama. Hän arveli, että maisteri-veljen rahatulot näin ensimältä menivät muihin välttämättömämpiin asioihin, eivätkä nyt vielä joutaneet hänen velkainsa maksuksi tai hänen tilansa parannukseksi. Olihan maisterin talous vasta alulla ja ainoastaan se, joka itse on taloutta, vaikkapa pientäkin, tyhjästä perustanut, voipi sanoa kuinka paljon rahaa siinä tarvitaan. Olihan siis varsin luonnollista, että maisteri-veljen vielä pienenlaiset rahatulot olivat tähän asti menneet talouskalujen ostamiseen, varsinkin kun kaikki neulasta naskaliin on ollut rahan nenästä hankittava. Herrashuusholli sitä paitsi, vaikkapa pienikin, ei voinut käydä päinsä ilman rahatta. Tarvittiinhan siihen vähä väliä ostaa kahvia, sokeria ja siirappia, sikuria, sikaria ja vaappenia, paperossia, pippuria ja piparkakkuja, samettia ja silkkiä ja — mikäpä niitä kaikkia herraskampsuja muistaakaan! Se vaan on varmaa, että kaikki ne rahaa vetävät. — Ja onhan maisteri-veli saattanut tehdä velkaa omaan sottaansakin koulussa ollessaan, varsinkin viime vuosina, sillä vähä väliähän noita rahakirjeitä postiin vietiin. Niin, kyllä sillä on tarpeeksi rahan reikiä itsellään, ei se ilman olisi sitä antamatta… Eikähän tuota ole tullut vielä pyydetyksikään. Mistäs tietää, jos hyvinkin antaisi?… Vaan olkoonhan nyt vielä, vielähän tuossa on toimeen tullut ilman pyytämättäkin… Ja kunhan tässä odottelee, niin ehkäpä se itsestäänkin… Sillä vastahan hän, miesrukka, on ollut virassakin pari vuotta. Tottapa häntä vielä kerkiää.
Ja niin sitä elettiin, toinen toistansa odotellen, pari vuotta yksissä tuumin.
Mutta sillä välin alkoivat kuitenkin Jeremias Jormanaisen asiat käydä yhä arveluttavammaksi. Eikä se ihme ollutkaan. Hän oli pinnistänyt viimeiset voimansa, tyhjentänyt viimeiset varansa, Eenokkia papiksi saattaessaan, ja kun nyt, tämän virkaan päästyä, suurin osa konnun puhtaista tuloista oli hänen huusholliinsa annettava, eivät Jeremias Jormanaisen parhaatkaan ponnistukset voineet estää talon silminnähtävää köyhtymistä. Turhaan teki hän työtä yöt päivät kuin pahin afriikkalainen orja, turhaan piti hän itseänsä ja joukkoansa nälkäväitökselläkin. Se ei vähintäkään auttanut.
Ja olipa tullut niinkuin mikä kirous Jeremiaan nerokkaimmille hankkeillekin. Läkkityö ei enää vedellyt läheskään niinkuin edesmenneinä vuosina, sillä mestareja sillä alalla alkoi kasvaa niinkuin sieniä maasta. Maanviljelys ei myöskään sanottavasti tuottanut, sillä pellot ja niityt olivat Eenokin koulu-aikana vähitellen rappeutuneet ja antoivat nyt kun ei ollut enää voimia niitä korjata, yhä niukemman tulon. Ja kun tähän päälle päätteeksi vähä väliä sattui — joko karjan kulkutautien tai Jeremiaan typeryyden tähden kauppa-asioissa — milloin suurempia milloin pienempiä vahinkoja, niin oli helppo arvata, millaisiksi olot Jormanalassa vähitellen muodostuivat.
Lapset, joista vanhimmat olivat tällä välin kuolleet vaan toisia sijaan syntynyt, kävelivät alastomina ja repaleissa kylmässä tuvassa äitinsä jälestä "puhdasta leipää" itkien (Jeremias Jormanainen koetti lopulla auttaa asioitansa perheellensä pettua syöttämälläkin), emäntä-Liisa oli tuon tuostakin vuoteen omana liian työn ja huonon ravinnon vaikutuksesta, eläinten jäännökset ammuivat navetoissa niukkaa olki-osaansa, jota sitäkin niille määrällä annettiin, ja Jeremias itse — hän hiiviskeli lopulla harmaine hapsineen kuin aave, mitään virkkamatta, melkein tylsistyneenä.
Ei siis enää auttanut mikään, vaan vihdoinkin täytyi tulla loppu tällaiselle omituiselle yhdyselämälle.