Ja siihen tuli välttämätöin pakkokin.
IX.
Eräänä pilvisenä ja kylmän kolakkana heinäkuun päivänä, Eenokin jo lähes kolme vuotta pappina oltua, tuotiin Jormanalaan sana, että mitä välemmin sen parempi toimittaa pappilaan yksi tynnyri ruislestyjauhoja. Siellä, Eenokin iloisessa kodissa, ei juuri tiedetty — taikka ei oltu tietävinään — siitä puutteesta ja kurjuudesta, mikä Jormanalassa vallitsi. Mutta sitä paremmin se tunnettiin Jormanalassa itsessään, varsinkin nyt, kun talossa ei löytynyt taikinustakaan minkäänlaisia viljajauhoja, saati sitte rukiita lesettäväksi. Isäntä-Jeremias ei sattunut kartanolle ja sen vuoksi ilmoitti sanantuoja asiansa emäntä-Liisalle, joka sattui taas jalkeessa olemaan. Emäntä lupasi kertoa asian isännälle ja sanantuoja, joka ei joutanut isäntää odottamaan, meni matkaansa.
Mutta kohtapa saapui Jeremias Jormanainen tupaan ja emäntä-Liisa sanoi:
"Olipa hyvä, että niin väleen tulit, Jeremias, Minä olin juuri lähtemäisilläni sinua hakemaan".
"No mikäs se on hätänä?"
"Onpahan eräs sangen tärkeä asia, joka ei siedä enää hetkeäkään viivytystä".
"Kun se siinä vielä esipuheita pitää! — Sano jo se asia".
"En tiedä sanonenko häntä aivan paikalla. Tullet lii'aksi hyvillesi ja sattunet ilosta kuolemaan, jos saat sen niin yht'äkkiä tietää. Sanovathan ne muutamat, että ihminen voipi ilostakin kuolla".
"Heitä jo verukkeesi! Saat olla huoletta ett'en minä kuole, vaikka ilmoittaisit uuden vapahtajan syntyneen taikka aarteen löytäneesi".