"No ei niin jyvääkään!"
"Niinpä kuule nyt!" — lausui emäntä-Liisa, mennen Jeremiaan eteen ja lyöden etusormellansa tahtia joka sanaa sanoessaan. "Sinun pitää aivan paikalla lesettää vähintään yksi tynnyri hyviä rukiita, käyttää ne myllyssä ja viedä jauhot maisterilaan. Hyvä olisi, jos saisit jauhot sinne jo tänä iltana".
Jeremiasparka hämmästyi, vaan ei vielä täydelleen ymmärtänyt asian oikeata laitaa.
"Toivatkos ne rukiit tänne ja missä ne ovat?" — kysyi hän vähän nyreyksissään, kun havaitsi pettyneensä äsköisissä toiveissaan.
"Ovatkos ne ennen milloin sieltä tuoneet rukiita tänne?" kysyi emäntä-Liisa vastaan.
"Eivätkös ne sitte tuoneetkaan rukiita? Mitäs rukiita minä sitte lesen?"
"No etkö jo ymmärrä, vai tapahtuuko tämä sinulle ensimäisen kerran. Sinun tulee panna omat rukiisi".
"Omat rukiini…"
Aviopuolisoiden keskustelu loppui tähän.
Jeremias Jormanainen istahti penkille ja huokasi. Sitte pääsi hänen suustansa kauhea kirouksen tulva: