"Minkätähden sinä olet pettuleipää syönyt? Eihän nyt ole hallavuosia ollut moneen Herran aikaan".
"Kun minulla ei ole muuta".
"Mihinkäs sinä ne viljat panet, jotka kontu antaa?"
"Vielä hän kysyy! Suurin osa niistä on vedetty tänne milloin missäkin muodossa ja loput ovat menneet työmiesten palkoista. En luule tänäkään vuotena kovin monta taikinaa konnun tuloista meillä paistetun, läkkityöllä olen petun sekaan suuruksia silloin tällöin saanut".
"Se on valhetta… kerrassaan mahdotointa!" — huudahti pappi punastuen ja alkoi astuskella kammarinsa lattialla. Oliko se omatunto, joka syytti hänen tehneen vääryyttä veljelleen, vai oliko se kenties vihan puna, joka hänen jokseenkin pulleita poskipäitänsä tällä kertaa kaunisteli — sen tunsi ainoastaan hän itse.
Nyt seurasi hetken äänettömyys, jota eivät muut häirinneet kuin komean seinäkellon määränperäinen naksutus ja pappi-veljen epätasaiset askeleet. Vihdoin istausi pappi virkapöytänsä edessä olevaan nojatuoliin. Jeremias istui oven suussa muulla karmituolilla.
"Sitte meidän täytyy tehdä ero pereesen", lausui pappi, silmäillen pöydällä levällään olevia "Helsingfors Dagblad'ia".
"Niin, sitä vartenhan minäkin nyt tulin", — virkkoi siihen Jeremias, tähystellen hattunsa sisään ja sen päälakea kämmenellään silitellen.
"Oletkos miettinyt, millä tavalla me eroaisimme?" — kysyi pappi, jolta puhe ei tahtonut nyt ottaa oikein sujuaksensa.
"Minä luulen, ett'ei mikään ole helpompi tehdä kuin meidän ero", — lausui Jeremias. "Siinä ei pitäisi olla minkäänlaista jaksimista. Minä suostun yksin vastaamaan kaikista veloistani, enkä ai'o penniäkään vaatia sinulta niistä rahoista, joita sinulle ylioppilaana ollessasi annoin. Jätänpä vielä ilman vähintäkään palkkiota sinulle kaikki ne elot ja muut tavarat, jotka viimeisten puolen kolmatta vuoden ajalla olen sinulle antanut, kun sinä puolestasi annat minulle kuitatun kauppakirjan tilaosastasi ja — tynnyrin rukiita lapsilleni petun sekaan että tästä uutiseen pääsisi".