"Aivan niin! Johan minä sen arvasin, että sinä näillä kirjoillasi ja nälkävalehduksillasi tahtoisit saattaa minut osattomaksi isäni perinnöstä. Mutta ei se ole niin helposti sinun näpissäsi!"
Ja maisteri näytti ankarasti suuttuneelta. Hän nousi ylös ja rätkäsi kädessään olleen lyyjykynän kirjoituspöydälle niin että kynä katkesi.
Mutta tämä viha oli teeskennelty. Sen tarkoituksena oli ainoastaan hämmästyttää Jeremias-veljeä ja tehdä tämä kykenemättömäksi suuttumaan.
"No no!" — lausui Jeremias asetellen. "Eihän tässä sentähden suuttua tarvitse. Keskustellaan ja selvitetään asiat sovinnossa. Muistathan mitä isämme kuolinvuoteellaan…"
Vaan maisteri ei ollut kuulevinaankaan Jeremiaan puhetta. Hän keskeytti hänet ja jatkoi kiivastuneena:
"Mutta kun sinä aina näyt tahtovan sortaa ja pettää veljeäsi jokaisessa asiassa, vaikka tiedät Jumalan sanovan: 'Älköön kukaan sortako eli pettäkö veljeänsä jossakussa', niin tuleehan tuota joskus tuskaantumaankin".
Tästä ankaran papillisesta Jumalan sanan selityksestä tuli Jeremiasparka niin hämillensä, että jo itsekin alkoi uskoa "sortaneensa ja pettäneensä veljeänsä".
"Elähän tuossa nyt kuitenkaan liiaksi tuskaudu, sillä eihän tässä ainakaan vielä ole mitään vääryyttä sinulle tehty. Jos minä olen väärässä, niin oikaise minua, sitä vartenhan sinä pappi oletkin. Ainahan me ymmärtämättömät talonpojat tarvitsemme opettajain neuvoja ja varoituksia".
Näin puheli nyt sama Jeremias Jormanainen, joka samana päivänä aamupuolella oli niin ankarasti kironnut kaikkia pappeja!
"No, jos haastat niin haasta ihmisiksi ja tehdään välit kohtuullisiksi. — Vai luuletko todellakin, että minä sinun osaasi tahtoisin?" — jatkoi pastori nähtävästi rauhoittuneempana.