"Mihinkäs lukuun se pannaan se isävainajan lupaus?" — kysyi hän lakeen tirkistellen.
"Johan minä sinulle sanoin", selitti maisteri, — "että sinä et saa, jos mieli sovinnossa erota, antautua järjettömien ennakkoluulojen valtaan. Sillä niinkuin itse muistat, oli isämme tuota määräystä tehdessään jo kuoleman kamppauksessa ja siis kykenemätöin asioita oikein ajattelemaan. Ja tätä paitsi sanoo Jumala pyhässä sanassansa katkismuksessa, että jos vanhempamme käskevät meitä varastamaan taikka muuta vääryyttä tekemään, emme silloin ole velvolliset heitä tottelemaan. Ja että tuo isämme mainitussa tilassa tekemä määräys ei ollut ainoastaan kokonaan väärä ja kohtuutoin, vaan myöskin melkein suora kehoitus sinulle varastamiseen, se on veljesi omaisuuden vääryydellä omistamiseen, siitä ei voi olla muuta kuin yksi ajatus. Sillä ajatellaanpas, että isämme tuossa kuoleman hetkellänsä olisi testamentannut koko omaisuutensa minulle ja jättänyt sinut osattomaksi, olisiko sellainen määräys ollut oikea ja luulisitko minun sitä edes yrittävänkään noudattamaan? — Kaukana siitä! Olisihan minulla toki Jumala ja omatunto, jotka kieltäisivät sellaista, suoraan sanoen, varastamista harjoittamasta. Ja kun olen pappi niinkuin olenkin, ei minulla ole ainoastaan oikeus, vaan jopa ankara velvollisuuskin, estää sanankuulijoitani, vaikkapa ne olisivat lihallisia veljiänikin, tällaista hirmuista syntiä tekemästä".
Kun Jeremias Jormanainen oli kuullut loppuun tämän esityksen, oli hän kerrassaan vakuutettu siitä, että hänen isänsä tekemä testamentti oli sekä väärä että jumalatoin, ja että hän, sitä noudattaen, ei tulisi ainoastaan varkauteen, vaan kaikkiin muihinkin suuriin synteihin vikapääksi.
"Niinkös se tämä asia onkin Jumalan sanan valossa ymmärrettävä?" — kysyi hän, silmäillen herttaisesti, jopa ihailemalla, jaloa papillista veljeänsä, joka tällä keinoin oli estänyt hänet äärettömän suureen syntiin lankeamasta.
"Niin. Ja paitsi kaikkea tätä, ei isällämme ollut vähintäkään valtaa tehdä minkäänlaista määräystä äitivainajamme jälkeen jättämästä omaisuudesta".
"Se vielä lisäksi!… No, koska asiat niin ovat, niin minä nöyrimmästi kiitän sinua, rakas veli, siitä hyvästä, että estit minua suurta syntiä tekemästä. Herran tiet ovat ihmeelliset… Se on tutkisteltava asia! Jumalan sanaa eivät ymmärrä muut, kuin ne, jotka Jumalan hengen ovat…"
Ja Jeremias Jormanainen innostui: Hän pani kätensä ristiin, korotti ne taivaasen päin sekä rupesi julistamaan ja rohventeeraamaan… Ja jos hänen papillinen sekä maltillisempi veljensä ei olisi estänyt häntä, olisi hän innostuksessaan langennut maahan ja rukoillut tätä… Ja tässä innostuksensa kiihkossa unhotti Jeremiasparka heidän isänsä kuoleman tilaisuudesta sen ainoan tapauksen, jonka papilliselle veljelle olisi pitänyt olla kaikkein sitovin, unhotti sen kalliin valanteon, jolla veli oli sitoutunut luovuttamaan hänelle koko isävainajan perinnön. Tämä unhotus oli epäilemättä sangen hyödyllinen papille, sillä hänelle olisi — luultavasti — käynyt erittäin vaikeaksi näyttää valan arvottomuutta — varsinkin Jumalan sanan perustuksella.
Koettamattakaan estää heikkko-ymmärryksistä veljeänsä, salli pappi tämän rauhassa purkaa tunteitansa ja noudattaa sydäntänsä mielin määrin.
Vihdoin rauhoittui Jeremias ja lopetti ylevät "kanssapuheensa". Hän istuutui hikisenä tuolillensa ja — pani tupakan. Ja veljekset polttelivat sitte jonkun aikaa ääneti, pappi "havannaa'nsa", Jeremias "Bruna primaa'nsa".
Vaan tällä äänettömyyden ajalla mietti pappi, miten hän oli tehnyt suuren tuhmuuden luvatessaan veljelleen, jos tämä jättäisi hänelle koko isän perinnön, viisituhatta markkaa. Olihan se liika paljon, varsinkin kun tila nyt oli niin rappiolle joutunut ja kun maatilain hinnat ylimalkaan olivat laskeutumaan päin. Neljässä tuhannessa olisi ollut kypimät kyllä, jopa liiaksikin… Jäisihän siitä veljelle velkainsa maksettua vielä kolmen tuhannen ryntäille… No kaikeksi sen ihmisen tuhmentaakin kun rupeaa!… Ja taiposen tahallaan!… Mutta elähän huoli! Onhan vielä mahdollisuus yllyttää veljeä tämän ehdoituksen hylkäämiseen. Hyljätköön tämän ja hyväksyköön jomman kumman toisista. Parasta olisi, jos veli rupeaisi maksamaan tuon puolineljättä tuhatta, Pitääpään kiihoitella veljen rakkautta isän perintöön… Sillä keinoin sen välemmin saisi.