Nämä pastorin mietteet ja punnitsemiset olivat kuitenkin turhaa vaivannäköä. Sillä ken Jeremias Jormanaisen tunsi, hän sai olla varmasti vakuutettu siitä, että Jeremias Jormanainen ei lähtisi isänsä perinnöltä, vaikka veli tarjoaisi kymmentä tuhatta — ei ennenkuin pakosta. Päinvastoin olisi Jeremias nyt ollut valmis lupaamaan veljelle kuinka paljoa tahansa hänen osuudestansa.
Maisteri lopetti äänettömyyden.
"No joko olet miettinyt, minkä ehdoitukseni hyväksyt?" — kysyi hän varovasti.
"Keskimäisen".
Maisteri hämmästyi ilosta tämän lakoonilaisen vastauksen kuultuansa.
"Ja sitoudut siis maksamaan minulle kolmetuhatta viisisataa markkaa kuuden prosentin vuotuisella korolla?" — jatkoi maisteri.
"Sitoudun. — Pyydän kuitenkin, ett'et muutamiin vuosiin päävelkaa perisi".
"Hooh, veikkonen! Vai minäkö paikalla rupeaisin sinulta perimään! Johan nyt jotakin! Ei sillä, velikulta, kiirettä ole varsinkaan viiteen vuoteen, kunhan vaan korot suoritat. Niin, saatanpa odottaa vaikka pitempäänkin. — Kas niin! Tällä tavallahan veljesten pitää aina sopia välinsä Siitä on ilo ihmisille ja kunnia Jumalalle… Mutta kuulinhan että olet elon puutteessa. Niinkö todellakin on asia? Noo, siinä tapauksessa saat paikalla mennä kaupungista hakemaan kulin jauhoja. Tuossa on viisikolmatta markkaa rahaa… Ja jos vielä ennen uutista tarvitset jauhoja, niin käy vaan täällä. Kyllä minä rahaa annan. Olethan sinä minun ainoa lihallinen veljeni…"
Näin puheli maisteri ihastuksissaan siitä, kun veli oli ilman vähintäkään viekoittelemista hyväksynyt juuri sen hänen ehdoituksistaan, joka hänelle oli edullisin. Nyt oli maisterin vuoro purkaa veljellistä sydäntänsä, ja vähältäpä oli, ett'ei hän, veljellisen rakkauden innostuksessaan, langennut tuolle tyhmälle talonpojalle kaulaan ja suudellut häntä… Niin, se oli vähältä tapahtua, ja sen sai ainoastaan oppineen veljen papillinen sivistys tällä kertaa estetyksi…
Ja veljekset erosivat sinä päivänä rakkaampina ja sovinnollisemmalla mielellä kuin koskaan ennen.