Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat ja — velkakirja.
X.
Huikeasti huuhtoo jäämeren jäinen vihuri Lapin tunturin autioita lakeuksia ja pölyävä pakkaisen lumi tuprahtelee sen vaikutuksesta tuon tuostakin korkealle ilmaan, muodostellen mitä erinäköisimpiä nietoksia mäen törmiin ja epätasaisiin maalipaikkoihin. Sen vuoksi näyttää koko seutu, tähtien ja revontulten välkkyvässä valossa, omituisen viehättävältä, vaikkapa kuolleelta ja kylmältä. Vihurin yksitoikkoiseen vinkumiseen yhtyy vähä väliä uliseva ääni, joka, ollen muutoin yö-aikoina ainoana elämän merkkinä näillä "Lapin raukoilla rajoilla", vaikuttaa omituisen virkistävällä tavalla sekä niihin harvoihin matkustajiin, jotka näiden seutujen kautta silloin tällöin meren rannalle pyrkivät, että heidän vartavasten tällaisia oloja ja matkustuksia varten luotuun vetojuhtaansa. Mutta jos tämä väräjävä ulinan ääni alkaa kuulua liian usein ja liian läheltä haarasarristen hevoistensa kanssa samankarvaisia matkustajia, silloin muuttuu terveellinen virkistys verrattomaksi kauhistukseksi, sillä asiantuntijat vakuuttavat, että nälkäisten susien suussa maistuu peuran-nahkoihin puetun ihmisen liha ja veri milt'ei makeammalta kuin samannahkaisen eläimen. Ja silloin… silloin on kiire päästä lähimmälle ihmis-asutukselle, sillä laajan Lapin lukuisien susilaumojen kanssa ei tehne parilaankaan urheilijain mieli ruveta ottelemaan varsinkaan yksinään ja — yöllä.
Sellaisella ilmalla ja yhtäläisissä oloissa kulki kaksi matkustajaa pitkin Lapin tunturia kaakkoista kohden. Eillimäisellä heistä oli pienoinen pulkka ja sen eteen yksi peura valjastettu, jota vastoin jälkimmäisen ajajan jalaspulkkaa veti kaksi aimo ajojuhtaa. Ja muutoinkin näkyi selvästi, että edellä ajaja oli halvempi-arvoinen mies kuin jälestä tulija — vaikka reippaampi ja osavampi porolla ajaja —, sillä hänen peuran-nahkanpukunsa oli kulunut ja yksinkertainen ja hänen ajokalunsa sekä pulkkapeitteensä tavallista laatua. Jälkimmäisessä pulkassa ajaja näytti sitä vastoin kerrassaan lappalaisruhtinaalta. Hänen uusi komea peskinsä oli varustettu kaikilla sellaiseen pukuun kuuluvilla koristuksilla, punaisilla nauhoilla ja kiiltävillä napeilla, ja hänen valjaansa sekä karhun-nahkaiset pulkkapeitteensä loistavine koristuksineen todistivat, että ajaja oli joku tavallista lappalaista korkeampi olento. Ja koska edellisessä pulkassa ajaja tuon tuostakin nosteli päätänsä ikäänkuin tähtiä tarkastellen sekä katseli puolelle ja toiselle mitä tarkimmalla huolella aina vähä väliä silmäten jälestä tulevaa pulkkaa, havaitsi helposti, että hän oli saattajana eli lietsarina perästä ajavalla rikkaalla miehellä.
"Hoi Aslak! Vieläkö on monta penikulmaa perille?" — huusi jälellä ajaja eräässä vastamäessä, jossa peurat juoksunsa hiljensivät.
"En oikein muista, kun en ole kuuteen vuoteen tätä matkaa kulkenut, vaan luulen vielä olevan varsinkin kolme penikulmaa pappilaan", — vastasi puhuteltu.
"Kolme peninkulmaa!… Ihanhan nämä matkat täällä Lapissa ovat mittaamattomat, sillä viime pysähdyspaikassa sanottiin kirkolle olevan ainoastaan viisi peninkulmaa ja nyt olemme sitä ajaneet jo varsinkin kuusi, mutta yhä vielä on kolme jälellä".
Nämä viimemainitut sanat lausui pastori Eenokki Jöransson — sillä hän se oli tuo jälellä ajaja — enemmän itsekseen kuin matkakumppalilleen.
Peurat hyrähtivät taas vilkkaampaan juoksuun, jonkatähden puhelu täytyi keskeyttää. Ja lystiä se olikin tuo omituinen kulku, vaikka pastorin koti-ikävä ei antanut hänelle aikaa eikä tilaisuutta siitä nauttia. Milloin mennä huijotettiin pitkää loivaa rinnettä alaspäin, niin että suhisi vaan hanki pulkan raudoitetussa kokassa. Vähältäpä pani, ettei siitä joskus tulikipeneet sävähdelleet. Milloin taas kiivettiin äkkijyrkkää vuoren kuvetta ylös revontulen syntymäsijoille, jonne pääsy tavallisilla kulkuneuvoilla näytti kokonaan mahdottomalta. Yks' kaks' tuli eteen pitkä ja kaita järvi, jota kahden puolen kohosivat korkeat ja jyrkät lumipeitteiset kallioseinät, että luuli kulkevansa äärettömän altaan tasaisella pohjalla, jonka kanneksi oli laskettu suikale kirkastähtisestä taivaasta. Olisipa siitä, tuosta ajosta, todellakin ollut oikein tosirunollista nautintoa herkkätuntoisemmalle hengelle, mutta pastori Eenokki Jöransson ei siitä vähintäkään välittänyt. Hän oli siihen jo siksi tottunut ja olihan hänellä muita korkeampia asioita ajateltavana…
Vihdoin alkoivat peurat osoitella väsymyksen oireita. Varsinkin edellä ajajan aisatoin peura näytti tahtovan levähtämän päästä. Eräässä mäen rinteessä se jo kerran seisahtuikin ja, alinomaisesta kiirehdyksestä suuttuneena, kääntyi päin ajajaansa, aikoen ruveta häntä siitä edespäin sarvillansa kantelemaan. Mutta tämä, tällaisiin kohtauksiin tottuneena, sukeltautui vikkelästi pulkkineen päivineen ylös-alaisin, jonkatähden peura, pulkan pohjaa kotvasen koputeltuansa, kääntyi jälleen asemilleen ja alkoi jatkaa matkaansa.