"Eikös tuo liene samantekevää", — vastasi tämä haukotellen ja päätänsä raapien.
"No… olkoon sitte menneeksi", — lausui isä.
Ja vähän levähdettyänsä jatkoi hän puhettansa:
"Niinkuin tiedätte rakkaat lapseni, ovat minun vähäiset säästöni menneet kaikki Eenokkia kouluuttaessa. Mutta ei sillä hyvä, onpa täytynyt tehdä jo muutama tuhat markkaa velkaakin Saarelan isännälle. Sen vuoksi — ja varsinkin kun Eenokki ei näyttänyt olevan hyväpäinenkään — ai'oin jo lopettaa tuon turhan rahankulutuksen (näitä sanoja kuullessaan vaaleni Eenokki). Mutta kun toisaalta katsoen olisi sääli jo niinkin suuria kulutuksia hukkaan heittää ja kun Eenokkikin jo nyt on siksi mielistynyt, että luultavasti rupeaa omin taiten lukemaan (Eenokin muoto alkoi kirkastua) —, ja kun vielä lisäksi tämä maatilakin menisi olovahkon pieneksi kahdelle eläjälle — lienee parasta, että Eenokki lukee papiksi asti".
"Niin papiksi… papiksi, kallis isäni!" teroitti Eenokki väliin.
"Mutta kun tämä talo ei jaksa sinua papiksi asti kouluttaa", — jatkoi sairas, — "niin olen päättänyt, että Jeremiaan tulee kuitenkin vielä sittekin takauksellaan olla sinulle avullisena rahojen hankinnassa aina siihen asti kun olet papiksi vihitty. Mutta pankaa mieleenne, että tämä talo on kaikkine kampsuineen jääpä yksin Jeremiaalle, kun hän vaan on Eenokin yli yliopistoon asti koul… kouluut… tanut… Ymmär… rät… tekö?"
Näin pitkästä puheesta oli sairas niin väsynyt, että viimeiset sanat tulivat katkonaisina ulos.
"Kyllä, kyliä rakas isä ymmärrämme!" — vastasi Eenokki ja molemmilla pojilla kiilsi kirkkaat kyyneleet silmissä.
"Ja lupaatteko pitää, mitä… mitä olen puhu… puhunut?"
"Lu… lupaamme!" — vastasivat veljekset yhdestä suusta nyyhkytellen.