Mutta tuskin oli pastori rouvansa avulla saanut komean peskin yltänsä riisutuksi, kun hän kysyi kiivaasti:
"Onko tullut mitään kirjeitä minun matkalla oloaikanani?"
"On, on varsinkin yksi", — vastasi rouva ruotsinkielellä, joka kieli luonnollisista syistä oli pastorin perhekielenä.
"Haepas se paikalla käsiin".
"Kyllä, kyllä Eenokki hyvä! Vaan levähdähän nyt ensin ja juo kuppi teetä, että lämpeäisit. — Oi armas Eenokki! Minua jo peloitti, kun niin kauan sillä kinkerimatkallasi viivyit. Olipa vähältä, ett'en jo joutunut epätoivoon, sillä nyt kuuluu olevan pahin susien liikunta-aika täällä hirmuisessa Lapinmaassa, Ah, kuinka onnellinen olisin, jos Jumala vielä auttaisi meidät pois ihmisten ilmoille!"
Ja tuo helläsydämminen lempeä olento yritti kietomaan kätensä pitkältä ja vaaralliselta matkalta palanneen puolison kaulaan, mutta tämä irroitti jokseenkin tylysti rouvan itsestänsä ja puoleksi ärjäsi:
"Mene matkaasi ja hae paikalla kirje! On niitä aina siemailun aikoja".
Tällainen kohtelu oli tietysti loukkaavaa ja tavallisissa oloissa vähintäänkin sopimatointa, mutta pastori Eenokki Jöransson'in rouvalle ei se ollut niinkään outoa. Eikä se tapahtunut ensi kertaa…
Rouva pyyhkäsi poskellensa tipahtaneen kirkkaan kyyneleen ja meni kirjettä hakemaan. Pian hän sen löysikin ja toi miehellensä lausuen lempeästi:
"Tässähän se on se kirje, Eenokkiseni! Vaan olisithan sen saanut vähemmälläkin".