Kaikki ne sopimukset ja välipuheet, joita pastori Ennokki Jöransson ja hänen veljensä Jeremias Jormanainen olivat ennen konnun kauppojaan tehneet, olivat tehdyt heidän välillään kahden kesken ja niistä siis eivät syrjäiset juuri paljoa tietäneet. Ainoastaan huhuna kulki pitäjäällä, että ukko Jormanais-vainaa oli testamentannut jälkeen jättämänsä maatilan yksinään Jeremiaalle, kun vaan tämä Eenokin ylioppilaaksi kouluuttaisi, Ja tämä näyttikin kaikista ihmisistä sekä luonnolliselta että kohtuuden ja oikeuden mukaiselta. Mutta kun pastori ja Jeremias tekivät lopullisen suorituksen välilöistään, s.o. kun he todenteolla erosivat, silloin täytyi heidän, sekä kauppakirjan että velkakirjan lailliseen muotoon saattamista varten, käyttää vieraita miehiä. Eikä suinkaan ihme ollut, jos nämä vieraat miehet, veljesten väliset kirjat nähtyänsä, sekä suuttuivat että hämmästyivät. Sillä eihän niillä seuduin ennen oltu kuultu saati sitte nähty, että veli, joka sitä paitsi oli pappi, käyttäisi tällaista nylkemistä veljeänsä kohtaan. Nämä vieraat miehet kertoivat asian hämmästyttävänä uutisena talo talolta, ja pian ei ollut koko pitäjäässä sitä henkilöä, joka ei olisi tiennyt puhua tästä uudesta papin säkin pohjattomuuden todistuksesta.

Muutamat silloisen "maisterin" luotetuimmat ystävät koettivat, tapauksesta tiedon saatuansa, saattaa hänen ahnetta tekoansa peruuttamaan ja lahjoittamaan Jeremiaalle tuon heidän mielestään vääryydellä otetun velkakirjan, vaan kun maisteri oli niin vakuutettu oikeudestaan asiassa, ett'ei suvainnut siitä nostettavan minkäänlaista puhettakaan, silloin täytyi entisten ystävienkin ruveta häntä inhoamaan.

Tulipa sitte kappalaisen vaali, johon virkaan pitäjääläiset olivat päättäneet yksimielisesti Eenokin kutsua. Mutta vaikka häntä neljännelle vaalisijalle anoessa ei ollut koko seurakunnassa löytynyt kuin yksi ainoa vastustaja, tapahtui itse valitsemispäivänä se ihme, että silloin ei ollut kuin yksi ainoa, joka häntä äänesti, ja tämä ainoa oli — Jeremias Jormanainen.

Kun siis pastori Eenokki Jöransson havaitsi itsensä "petetyksi", niinkuin hän itse sanoi, päätti hän toistaiseksi ei ainoastaan mennä niin kauas kuin tietä piisasi vaan myöskin vielä kerran näyttää pitäjääläisillensä, "noille pettureille", ett'ei hän ole heidän armoillansa eläjä, vaan että maailmassa löytyi keinoja opettamaan heitä muka "sanansa syöjiksi". Hän näki ja tiesi varmaan, että hänen kotipitäjäänsä nykyisestä rovastista ei ollut pitkällistä miestä. Olihan tämä jo seitsemänkymmenen ikävuoden seuduilla ja sitä paitsi jokseenkin kivuloinen. Mahdotointa oli otaksua hänen enää kauan elävän. Ehkäpä eläisi vielä kymmenkunnan vuotta, mutta jos hän, Eenokki Jöransson, tämän kymmenen vuotta oikein käyttäisi, olisi sitte rovastiksi pyrkiessä tuskin tarpeellista saada yhtään pitäjääläisten ääntä. Niin, se oli varma ja luotettava keino noiden kaksikielisten kurjain opastamiseksi. Kunhan nyt vaan tuo rovastirahjus ei liian aikaiseen kuolisi…

Tätä paitsi oli pastori Eenokki Jöransson'illa vielä toinenkin syy Lappiin menoon, vaikka se olikin enemmän tieteellistä laatua. Eenokki ei oikeastaan ollut luotu lukutielle. Hänellä ei ollut mitään varsinaista halua lukemiseen, jota hän siis harjoittakin ainoastaan pakosta ja aineellisten etujen toivossa. Sitä paitsi sanoivat sekä hänen entiset opettajansa, että muut asiantuntevat hänen päätänsä kovaksi. Ja tämän pään kovuus, kovapäisyys, vaiko muu kova onni lienee ollut syynä, mutta pääasia oli se, että Eenokki Jöransson'in ensimäinen pastoraalitutkinnon suoritus oli vähältä mennä penkin alle. Ainoastaan armosta ja Eenokin vakavain vakuutusten vuoksi vastaisesta edistymisestään antoivat hengelliset tutkinnon pitäjät hänelle "aprobaturinsa", jolla hän oikeutettiin alhaisemman seurakuntain paimenen virkoja hakemaan, mutta kirkkoherran tai rovastin paikkojen hakuun ei sillä arvosanalla ollut yrittämistäkään, Kun nyt paha onni oli tehnyt hänet sopimattomaksi olemaan "profeettana isäinsä maalla" ja kun tuomiokapitulin tutkijajäsenetkin sillä välin olivat muuttuneet eivätkä voineet tietää hänen ensimäistä tutkinnon suoritustaan, pyysi Eenokki-pastori heti virkavapautta "opintojen jatkamista" varten, aikoen suorittaa tutkinnon "laveampaan viranhaku-oikeutta varten". Erittäin mukavana hätä-apukeinona uuden tutkinnon suorittamisessa päätti hän käyttää Lappiin menon sitoumusta, sillä hän tiesi, että oppineet isät tällaisen sitoumuksen vuoksi mielellään tekevät yhtä ja toista pienempää myönnytystä muutoin ankarissa vaatimuksissaan. Ja että Eenokki-pastori tässä kohden ei ollut erehtynyt, se oli kohta muidenkin nähtävissä, sillä samassa "Tapion" numerossa, jossa hiippakuntasanomain joukossa oli uutinen Eenokin nimityksestä pastoriksi erääsen Lapin seurakuntaan, oli myöskin ilmoitus, että hän oli suorittanut uudistetun pastoraalitutkinnon ja siinä "kiitoksella hyväksytty".

Nämä olivat ne pääsyyt, joiden vuoksi pastori Eenokki Jöransson oli Lappiin joutunut. Ei sinne häntä ajanut mikään sisällinen kutsumus, niinkuin syrjästä voi luulla, tai yksityinen huolehtiminen noiden siellä täällä hajallaan kuljeksivien lappalaisparkain sielunhoidosta, saati sitte "hihhulilaisuus" taikka muut lahkolaisharrastukset, jotka uskonnolliset kiihkoilemiset ovat parhaiten ottaneet menestyäksensä Lapin kylmässä ilmanalassa.

Tuon kirjeen saannin aikana oli Eenokki-pastori jo oleksinut Lapissa kokonaista kuusi vuotta. Ja että tämä Lapin elämä sekä hänestä että hänen perheestään tuntui mitä tukalimmalta, mitä kiusallisimmalta, on luonnollinen asia. Ja monia kertaa oli pastorin hellä, vieläpä jonkun verran kivulias rouva, rukoilemalla rukoillut miestänsä hakemaan paikkaa jossain leudommassa ilmanalassa, sillä rouva pelkäsi heikon terveytensä kokonaan turmeltuvan tuolla pohjolan kolkon pakkaisen kynsissä. Mutta tätä kehoitusta, kuinka harras ja sydämmellinen se aina olikin, ei pastori ollut ottanut edes toiseen korvaansakaan. "Kärsihän, kärsihän vaimoseni vielä vähän aikaa. Tiedäthän, että 'ken kovaa kokee, saa pehmoisen perästä'", — oli Eenokki-pastori vaan rouvansa ruikutuksiin vastannut — milloin ei sattunut karkeampia sanoja käyttämään.

Eenokki-pastorilla oli Kuopiossa asiamies, jonka tuli erittäin tarkasti pitää silmällä ja Eenokille kiiruumman kautta antaa tietää jos mitä muutoksia Eenokki pastorin kotipitäjään papistossa tapahtuisi. Varsinkin oli hänen vähintäänkin kerta kuukaudessa annettava mahdollisimman tarkka kertomus rovasti-vanhuksen terveydentilasta. Mutta kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen, oli tämä terveyden kertomus melkein sanasta sanaan samallainen. Rovasti-ukko oli entisellään, Ja jos mikään, niin oli se luonnollista, että tämä harmitti pastori-Eenokki Jöransson'ia. Ensimäisiä vuosia Lapissa ollessaan hän tosin oli vähän hyvilläänkin kotipitäjäänsä rovastin hyvinvoinnista — sillä olihan mahdollista, että jos rovasti aivan heti kuolisi, joku toinen pitempään palvellut saisi tämän paikan —, mutta parina viimeisenä vuotena oli rovastin ijän pituus ruvennut tuntumaan hänestä yhä kiusallisemmalta. Johan tuo ukkohupakon olisi luullut saaneen kyllin elää maailmassa… Kun nyt ei edes jo ala kuolla…

Vähää ennen viimeiselle kinkerimatkallensa lähtöä oli Eenokki-pastori kuitenkin saanut asiamieheltänsä tiedon, että rovasti ukon terveydentila oli arveluttavalla kannalla. Ja luonnollista oli, että tällainen tiedonanto vaikutti Eenokki-pastoriin sekä ilahduttavalla, että erittäin rauhoittavalla tavalla. Eikä ihme ollut, jos hän erittäin hartaasti toivoi lisätietoja vanhuksen voinnista. Ja kun Eenokki-pastorin viimeinen kinkerimatka tapahtui kauas Norjan rajalle ja kesti kokonaista neljä viikkoa, oli hänen kiivautensa kirjeiden suhteen kotiin tultuansa helposti käsitettävä. Sillä eipä kukaan pappismies Eenokki-pastorin kannalta pitäne niinkään joutavana saada tietoja vanhempain virkaveljien voinnista ja terveydentilasta — varsinkin jos näillä on parempituloiset paikat ja osaa-ottavilla virkaveljillä mahdollisuus päästä kaivatun vainajan velvollisuuksia täyttämään…

* * * * *