Muutamia kuukausia myöhemmin sai Eenokki-pastori asiamieheltään kirjeen, jossa ilmoitettiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi nimittää ja määrätä pastori Eenokki Jöransson'in sen ja sen pitäjään kirkkoherraksi.
"Vihdoinkin… vihdoinkin siis!"
XI.
Sillä aikaa kun pastori Eenokki Jöransson levitteli evankeliumin valoa pimeään pohjolaan, vietti hänen Jeremias-veljensä joukkoinensa omituista elämää isänsä perinnöllä Jormanalassa.
Jeremias Jormanainen oli nyt kieltämättä isänsä perinnön ainoa haltija. Hän oli saanut täydelliset "lain kiinteet" koko isänsä jättämään perintötilaan, eikä kenelläkään enää ollut minkäänlaista oikeutta hänen hallussaan olevaan omaisuuteen, enempää kiintaimeen kuin irtonaiseenkaan. Hän oli yksin isäntä talossansa niinkuin ennen isänsäkin oli ollut. Eikä siitä kellään ollut mitään sanomista. Olisi siis luullut, että kaikki hänen kotonansa oli niinkuin ollakin piti.
Mutta juuri samassa käräjässä, aivan samana päivänä, kun Jeremias Jormanainen sai ensimäisen ehdottoman lain huudon koko isänsä perintöön, otettiin siihen samaan taloon kiinnitys kolmentuhannen ja viidensadan markan velan ynnä sille juoksevan kuuden prosentin vuotuisen koron maksamisen vakuudeksi. Tätä paitsi otettiin Jeremias Jormanaisen päälle samassa käräjässä kolme eri tuomiota niistä veloista, joita hän oli tehnyt; Eenokki-veljensä kouluttamiseksi, vaan joiden omistajat, saatuansa tietää Jeremiaan uudet kaupat ja uudet velat, katsoivat parhaaksi heti periä pois saatavansa.
Mutta Jeremias Jormanainen ei nykyään ollut hätäpoikia. Hän ei antanut noiden verrattain pienten saarnamiesten hätäilemisen saattaa itseänsä epätoivoon, vaan hän nauroi heille vasten silmiä, kun muka kohtasivat mokomilla saamisillaan yrittää hätyyttämään hänen laistaan miestä. Parasta olisi ollut, Jeremiaan mielestä, heidän pysyä siivosti alallansa, eikä saattaa itseänsä koko maailman naurunalaisiksi sellaisella mitättömällä yrityksellään. Vähältäpä puuttui, ett'ei Jeremias Jormanainen, noita hätäisiä velkojiaan oikein hämille saattaakseen, pistänyt kullekin rahoja oikeuspöytään juuri tuomion otto-ajalla. Tämän hän kuitenkin jätti ilman pilkoillansa tekemättä. Joutivat muka olla kiusassa vähän aikaa. Eipä heidän kuitenkaan missään tapauksessa tarvinnut kovin kauan odottaa. Vai uskaltaisiko joku luulla, ett'ei muka Jeremias Jormanainen olisi heille saanut rahoja minä päivänä hyvänsä?… Eihän toki! Olihan hän ennenkin saanut rahoja minkä vaan oli halunnut. Ja jos nytkin olisi tahtonut, niin ei olisi ollut kuin pistäytyä vaan sen ja sen luona, niin kyllä heti mokomista summista suoriutuisi… No pitäähän niitä olla jos jonkinlaisia saamamiehiä tässä maailmassa! Ja Jeremias Jormanainen päätti kuin päättikin, muka velkojiensa kiusaksi, olla maksamatta heidän saamisiaan ennenkuin viho viimeisessä tiukassa.
Joutuipa sitte vihdoin tuo viimeinen tiukka. Nimismies oli käynyt kirjoittamassa hänen hevoisensa, lehmänsä, lampaansa, elonsa, heinänsä — yhdellä sanalla kaiken irtaimen omaisuutensa, joka kiivin kaavin riittikään nyt tuomiossa olevain velkain suoritukseksi. Mutta hänelle, nimismiehelle, Jeremias Jormanainen vaan nauroi ja käski panemaan kovasti tavaraa kirjaan, sekä kysyi viimein, milloin nimismies aikoi pitää huutokauppaa tavaroille, jotta hän tietäisi hankkia kylliksi huutajia.
Tähän asti ei Jeremias Jormanainen ollut virkkanut emännälleen sanaakaan noiden velkain perimyksessä olemisesta. Hän oli ainoastaan jonkun kerran leikillään kehoittanut emäntäänsä "tästä puoleen käymään puhtaissa vaatteissa, jos herrasvieraita sattuisi talossa käymään". Nyt nimismiehen käydessä sai emäntä vihdoin tietää asiat paikalleen, saipa vielä lisäksi kuulla, että perittäväin velkain summa korkoineen, kulunkineen ei olisi vähempi kuin lähes yhdeksänsataa markkaa.
Nimismiehen mentyä, puhkesi emäntä-Liisa katkerasti itkemään. Hän olisi tätä lohdutuslääkettä jo ennen tämän lähtöä nauttinut, vaan ei julennut. Nyt hän kumminkin salli näkymättömän lääkärin ehdottoman lääkkeen tehdä täyden vaikutuksensa.