Ja Jeremias Jormanainen piti sanansa. Hän lähti vasta huutokaupan edellisenä päivänä hankkimaan velaksi niitä rahoja, jotka hän välttämättömästi seuraavana päivänä tarvitsi, jos mieli säilyttää elämistönsä.

Mutta hänen vähä-ymmärryksisen emäntänsä aavistus toteutui heti Jeremiaan ensimäisen pohatan luokse tultua, toteutuipa valitettavasti liian ankarastikin. Rikasmies lausui Jeremiaalle suorastaan vasten silmiä, että se olisi kerrassaan hullu, joka hänelle enää velkaa uskoisi, kun oli tyhjästä antanut niin suuren velkakirjan veljelleen. Ja vakuuttipa rahain omistaja vielä senkin, ett'ei Jeremiaasta enää koskaan minkäänlaista eläjää tulisi niinkauan kuin pappiveljen saaminen paikallaan pysyisi, sillä koko hänen omaisuutensa, maansa niinkuin muutkin kampsunsa, eivät muka nykyään enää vastaisi kaikkia hänen velkojaan.

Suuttuneena ja loukkaantuneena tällaisesta liian selvästä puheesta lähti Jeremias Jormanainen varakkaan naapurinsa luota, arvellen "ei yhden rikkaan oville kuolevansa". Mutta kuta useamman rahamiehen luona hän sinä päivänä kävi, sitä selvemmin tuli hän havaitsemaan rahain saannin mahdottomuuden ja entisen äärettömän erehdyksensä. Ilman rahoitta, ilman pelastuksen toivoakaan, tuli hän myöhään iltasilla kotiinsa, ja hänen sydämensä oli niin täynnä… niin täynnä häpeästä ja harmista, ett'ei hän tahtonut nahkaansa sopia… Hän käveli kauan ulkona pimeässä pihamaassa, rohkeamatta mennä edes omaan pirttiinsäkään, ja mietti, mikä hänen kuitenkin pelastaisi äärettömän tukalasta asemastansa. Mutta ei mistään päin pienintäkään avun toivoa enää ollut. Hän oli kaikki paikat kolunnut ja kaikissa saanut yhden ja saman vastauksen. Eipä siis ihme ollut, jos Jeremias Jormanainen rupesi miettimään outoja pelastuskeinoja…

Mitähän, jos tässä pimeän päässä karkaisi pois koko kotitienoilta?… Menisi vaikka Ameriikkaan, niin eivätpähän naapurit siellä olisi hänelle nauramassa ja häntä sormillaan osoittamassa… Mutta sinnekin mennessä tarvittiin rahaa ja sitä hänellä ei tällä kertaa ollut täyttä markkaakaan. Täytyi siis se konsti jättää — ainakin toistaiseksi. Mutta olisihan täällä tallissa ohjakset… ja tuolla ylisellä olisi hyvä tilaisuus… Sanovathan ne ihmiset, että hirttämällä kuoleminen on niin ihmeen helppoa… Mitähän jos olisi koettaa?… Mutta… mutta nuo lapset… Nehän jäisivät sitte ihan onnettomiksi… Jääköön siis tuo viimeinen keino ainakin tällä kertaa koettamatta. Tottapahan siihen vielä on aikaa jos…

Ja Jeremias Jormanainen hiipi vihdoin pirttiin, jossa muut jo makasivat, aikoen siellä kenenkään huomaamatta riisuutua ja panna maata.

Emäntä-Liisa heräsi kuitenkin, nousi ylös, teki tulen ja alkoi pukeutua.

"Et suinkaan iltaisetta aikone maata ruveta?" — kysyi emäntä.

"Vielähän tässä illallista! Tokko tuota kohta lienee aamiaistakaan tarjona", — vastasi Jeremias katkerasti.

Emäntä-Liisa puuhasi kuitenkin ruokaa pöytään ja Jeremias, joka ei koko päivänä ollut suuruksia maistanut — olihan Jeremias sinä päivänä käynyt rikkaissa ja harvoinhan ne rikkaat köyhiä syöttävät —, tarttui hyvällä halulla ruokaan käsiin. Luonnollisesti oli Jeremias nyt erittäin oudon näköinen, joka saattoi emäntä-Liisan pahinta aavistamaan.

"Mitäs kylille kuuluu?" — kysyi emäntä, istuutuen miehensä rinnalle penkille tämän ruokaillessa.