"Kuka siellä tulee niin äkkinäinen, ett'ei ovea löydä?" — kysyi hän.
"O… olehan nyt tuossa!… Kuu… kun täällä on…on niin pirun pimeä!" — kuului porstuasta käheä ääni ja emäntä-Liisa tunsi heti äänestä, että tulija ei ollut kukaan muu kuin hänen oma miehensä.
Emäntä säikähti kuitenkin luullen Jeremiaalle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Hän hyppäsi porstuaan huudahtaen:
"Voi Herra Jesus! Jeremiashan se onkin. — Oletko kipeä, vai onko mikä muu vahinko sinua kohdannut?"
Ja hän tarttui miehensä kainaloon, auttaen häntä pirttiin.
Mutta heti miestänsä lähetessä havaitsi emäntä-Liisa oikean syyn tähän hänen outoon käytökseensä, sillä Jeremiaasta lähti tuo omituinen löyhkä, joka niin selvästi ilmaisee juopuneen, ett'ei hän parhaimmalla tahdollakaan voi asiaa salata, vaikka vielä olisikin siinä kunnossa, ett'ei syrjäinen muusta käytöksestä mitään erikoista havaitsisi.
Vihdoin sai emäntä miehensä tupaan, jossa tämä alkoi ärjyä ja mölytä kuin hurja.
"Heh vaan pojat!… Jottako tässä ei vielä kotiin päästäisi?… Ja jottako minä en olisi itse isäntä kotonani?… Jaa — ah!… Kyllä minä sen vielä kerran näytän, että… että minä olen itse Jeremias Jormanainen… Olenpa kyllä!… Vai häh… Enkö minä ole sen suuren Jormanalan isäntä-Jeremias?… Pois eistä pojat!… Kyllä tässä… kyllä tässä vielä koi…. koitellaan!… Minä olen isäntä… minäh!… vaikka se veli Eenok… Eenokki… Mokoma papin rosvo… Vaan maltahan aikaa… maltahan!…"
Ja minkä näköinen hän sitte oli! Yltä yleensä lumessa, niin ett'ei paljon miestä näkynyt, suu vaahdossa, tukka ja parta pörröllään, rinta auki rehottamassa kuin kuumana kesäpäivänä.
Ensi hämmästyksestä hiukan toinnuttuansa — hän ei ollut tätä ennen vielä nähnyt Jeremiasta humalassa — alkoi emäntä Liisa riisua ja asetella miestänsä miten parhaiten osasi. Mutta tämä vaan reuhasi ja rähisi, nauroi ja itki, ja kun tällaisesta elämästä havainneet lapsetkin alkoivat täyttä kurkkua yhteen ääneen itkeä ja paeta äitinsä turviin, niin syntyipä siitä omituinen iltama sillä kertaa Jormanalassa.