Ja sitte rupesi Jeremias vaihtelevaisuuden vuoksi laulamaan:
"Röyhinä, Möyhinä, Iloleikki loppu, Kotia on hoppu Ja hankala on hattu; Huipata, Häipätä Poikain täytyy, Kun päähän äityy…
"Mutta missäs ne tästä ovat ne miehet?… Suutari Kankaalainen, Ukko Olkkolainen ja Lutka Lievonen?"
Näin peuhasi Jeremias Jormanainen, kunnes viina voitti. Hän rytkähti tuvan lattialla valmiina olevalle olkivuoteelle ja alkoi kuorsata.
Pappiveljensä kunnottoman kavaluuden ja ahneuden uhrina alkoi Jeremias Jormanainen vähitellen ja yhä useammin turvautua tuohon surujen ja kärsimysten petolliseen lievittäjään, joka viinan nimellä on niin monet, tuhannet sekä ajalliseen että ijankaikkiseen onnettomuuteen saattanut. Hänkin koetti hukuttaa edes hetkeksi maalliset huolensa viinavirtaan, aavistamatta, että siten vaan itse auttoi toista sen kuopan kaivamisessa, johon hän ennen pitkää oli ijäksi lankeeva.
Ei siis ollut enää elämä helppoa Jormanalassa…
XIII.
Mutta Jeremias Jormanainen luuli vielä voivansa pelastaa itsensä ja perheensä perikadosta. Tosin hän oli tullut vakuutetuksi siitä, ett'ei mikään tavallinen keino voinut häntä auttaa, vaan hän toivoi jonkun onnen sattuman taikka muun oudon, tavattoman tapauksen yht'äkkiä hajoittavan ne mustat pilvet, jotka hänen onnensa auringon olivat pimittäneet. Saattoihan se onnen pyörä tahi muu kiertotähti vielä hänenkin kohdalleen seisahtua. Olihan se ennenkin monelle muullekin tapahtunut. Sattuu ehkä löytämään aarteen… Taikka osuu pelastamaan jonkun korkean herran, ehkäpä keisarin, hengen… Niin, kyllä niitä onnella vielä keinoja oli, jos vaan tahtoi häntä auttaa. Sanoohan sananlaskukin: "kun hätä on suurin, silloin apu lähinnä".
Ja tämä hänen toivonsa muuttui vähitellen jonkunlaiseksi hämäräksi vakuutukseksi.
Pappiveljen velka seisoi liikuttamatta paikoillaan. Se muljotti mustana, uhkaavana ukkoispilvenä taivaan rannalla ja kasvoi vähitellen vaan varmasti Jormanalaan päin. Ja tätä pappiveljen velkaa ei Jeremias vielä ollut yrittänytkään lyhentämään, eipä hän edes ollut saanut yhtään penniä sen koroistakaan suoritetuksi, vaikka asia jo oli seisonut useampia vuosia. Veli taas, hengen mies kun oli, ei häntä lii'oin velallaan kiirehtinyt, vaan kirjoitti yhä Lapista, että Jeremiaan ei tarvitsisi turhan tähden ruveta liiaksi huolehtimaan eikä työllä liiaksi itseänsä rasittamaan, sillä eipä hänellä, papilla, hyvä rahapalkka kun oli ja pienet menot, ollut vähintäkään rahan tarvista, saati sitte halua ruveta veljeänsä saamisellaan kiristämään. Parasta oli, että Jeremias antoi velan seista semmoisenaan. Eipähän ne korot nyt muutamissa vuosissa niin ihmeitä tekisi. Ja tottapahan sitte, kun veli onnistuisi pääsemään johonkin lähemmäksi, asioita suuta suuksin selvitettäisiin. Olkoot siis vaan rahat siellä, jos niitä jo ko'ossakin olisi, sillä menisihän niitä lähetellessä postirahoinakin monta markkaa aivan turhaan. —