Ei siis veli Jeremiasta ahdistellut saamisellaan. Mutta kuta parempia ja veljellisempiä lupauksia tämä lähetti odottamisestaan, sitä raskaammasti rupesi Jeremiaan hartioita painamaan tuo veljellinen velka. Mitään onnen kohtausta, josta rahoja olisi ruvennut liukenemaan, ei hänelle näyttänyt sattuvan, vaikka kuinka olisi odotellut. Eikä unikakkiaskaan tahtonut hänelle neuvoa aarteitaan. Senpätähden Jeremias taas ryhtyi itse miettimään uusia keinoja rahan hankkimiseksi. Hän mietti ja mietti, mietti yhä uudelleen, kunnes tämä miettiminen alkoi pyörryttää hänen päätänsä… Vihdoin, monien mietteiden ja aprikoimisten, monien unettomien öiden ja monien päänkivistysten perästä, luuli hän keksineensä verrattoman nerokkaan keksinnön, joka olisi tuottava hänelle varsin vähällä vaivalla sekä tuon "pikku summan", minkä hän oli veljelleen velassa, että myöskin verrattoman suuren, miljoonia käsittävän omaisuuden puhtaassa rahissa…
Ollessaan jokseenkin taitava läkkiseppä, osasi Jeremias Jormanainen käännellä ja muodostella tuota kiiltävää läkkilevyä jos jonkinlaisiksi ympyröiksi, sylintereiksi ja muiksi kiekaroiksi, jonka tähden hän luuli voivansa rakentaa siitä vaikka mitä. Tätäpaitsi oli hän, ollessaan joskus läsnä oppineiden tai muiden herrasmiesten keskusteluissa, kuullut puhuttavan eräästä merkillisestä koneesta, joka olisi ollut välttämättömästi maailmaan saatava, vaan jota kukaan vielä siihen asti ei ollut osannut rakentaa. Hänelle suotiin vielä lisäksi, että tämä kone erosi muista nykyään käytettävistä koneista ainoastaan siinä pikku asiassa, että sen tulisi käydä ilman minkäänlaista käyttövoimaa. Ja jos Jeremias sattui kysymään, luulisivatko herrat sellaisenkin miehen, kuin esim. hän, saattavan tulla tuon uuden koneen keksijäksi, vastasivat nämä aina: "Miksikäs ei!" Ja vakuuttivatpa Jeremiaalle vielä päälliseksi, että jos hän tuon merkillisen koneen keksisi, saisi hän paljaastaan sen "patentilla" eli rakennusluvalla sangen, sangen paljon rahaa, ei ainoastaan satoja ja tuhansia, vaan miljooneja… monia miljooneja…
Ihmekös siis oli, jos Jeremias Jormanainen päätti kun päättikin rakentaa perpetuum mobile'n. Hän aikoi sillä ei ainoastaan hämmästyttää nykyistä velttoa ja uusiin suuriin keksintöihin kykenemätöintä maailmaa, vaan myöskin näyttää maailmalle, että oli niitä miehiä, merkillisiä miehiä, Suomessakin…
Hän siis meni taas, niinkuin kerran ennenkin, kaupunkiin, kävi kaupungin rannassa olevissa höyrylaivoissa katselemassa masinavärkkejä, kyseli asianomaisilta niiden sisällistä rakennusta, osti kirjakaupasta koneopin ja viinapuodista kannuisen putelin täyteen "ainetta".
Hän ei kuitenkaan nyt kotiin mennessään maistanut viinan tilkkaakaan, vaan päätti, säästää viinat kuuluisan keksintönsä harjakkaiksi. Vasta sitte, ajatteli hän, kun hänen oma tekemänsä valmis kone itsestään käydä naksuttelisi kotipirttinsä nurkkahyllyllä, niinkuin ennen isävainajansa hankkima, vaan huutokaupassa myyty vanha seinäkello oli naksutellut pöydän takana pirtin peräseinällä, vasta sitte sopisi hänen, Jeremias Jormanaisen, iloa nauttia ja viinaa ryypätä. Olkoon siis kirkas, kieltä karmaiseva neste siihen saakka rauhassa aitan nurkassa, kylläpähän vielä tuli aikaa sen kanssa seurustella… Eikä hänen muutoinkaan nyt sopisi ruveta ryypiskelemään, sillä "viinahan vie mielen miehen päästä", ja jos milloinkaan, niin nyt oli Jeremiaalle tarpeen kalkki se "mieli", joka hänen päässänsä mahtoi olla, olisipa ehkä mennyt hiukan lisääkin…
Kotiin tultuansa rupesi Jeremias uutta koneoppiansa tutkimaan. Hän luki sitä, luki siksi, että osasi sen vihdoin ulkoa paremmin kuin paras rippikoululainen "pitkän" katekismonsa. Niinkuin luonnollista olikin, ei hän siitä löytänyt neuvoja uuden koneensa rakentamiseen, vaan mitäpäs siitä! Täytyihän hänen kaikissa tapauksissa, voidakseen ruveta niin tärkeän kappaleen keksijäksi, omistaa perustiedot yleisessä koneenrakennusopissa. Se oli varmaa ja sen olivat herratkin Jeremiaalle sanoneet. Sen vuoksi luki Jeremias Jormanainen koneopin ulkoa. Ja kun hän oli sen oppinut kannesta kanteen, luuli hän ottaneensa tärkeän askeleen keksintönsä toteuttamiseksi.
Sitte rupesi hän miettimään uuden koneensa rakennussuunnitelmaa. Hän päätti rakentaa sen ainoastaan pienoiskoossa, niinkuin herrat olivat neuvoneet. Tottapahan sitte, kun hän sai itse aatteen kappaleen muotoon — vaikkapa pienempäänkin — sovitetuksi, tottapahan sitte oli aikaa tehdä se varsinaisessa "volyymissään", niinkuin Jeremias Jormanainen kappaleen ominaiskokoa tieteellisesti nimitti. Ja pakkokos hänen olikaan itse koskaan ruveta varsinaista työtätekevää masinaa rakentamaan ja siihen varojansa kuluttamaan. Sen saivat rakentaa rikkaat itse oikeissa mekaniikkiverstoissaan. Kunhan nyt Jeremias vaan noille typeräpäisille insinööreille näyttäisi mihin suuntaan tuo yksinkertainen kone oli rakennettava… Sillä niinhän ne herratkin olivat Jeremiasta neuvoneet…
Ja Jeremias Jormanainen, läkkiseppä kun oli, päätti tehdä tuon maailman kahdeksannen ihmeen läkkipellistä. Sillähän olivat kaikki ne ominaisuudet, mitkä tässä asiassa tarvittiin. Ensinnäkin oli sitä vallan helppo muodostella minkäkokoisiksi ja minkänäköisiksi esineiksi tahansa. Toiseksi oli se luonnoltansa keveää, ett'ei tarvinnut väsyä raskaita kappaleita nostellessa, ja — kukas tiesi, jos se juuri köykäisyytensä tähden olikin vallan omiansa sellaisen koneen rakennusaineeksi, jonka tuli tyhjällä käydä. Sitä paitsi oli sillä erinomaisen kaunis väri, ulkonäkö, joka sekin puolestaan voisi, sitte valmista konetta näytellessä, saattaa herroja insinöörejä koneesen mieltymään. Ja vihdoin viimeksi oli läkkipellillä se viehättävä ominaisuus, joka Jeremias Jormanaiselle tällä kertaa oli kaikkein tärkein. Se oli erinomaisen halpaa hinnaltaan, eikä siis koneen rakennusaineissa tullut suurta vahinkoa, jos joku koneen osa — taikkapa koko ensimäinen konekin — menisi turmiolle ja olisi uudestaan tehtävä — vaikka Jeremias Jormanainen oli niin vakuutettu onnistumisestaan, että itsekin nauroi tällaiselle ajatukselleen. Syntikö hänen lieneekin tuollaisen ajatuksen ihmisen päähän viskannut… No kaikkea sitä pitää tässä!
Näin kaikki asianhaarat pienimpiin yksityiskohtiinsa saakka ensin tarkoin punnittuansa ja tärkeimmät mietteensä muistoonkin — vastaisen varalta — kirjoitettuansa, ryhtyi Jeremias Jormanainen vihdoin itse rakennustyöhön. Hän leikkasi läkkipeltiä levy levyltä, otti tarkat mitat, teki hienoista hienoimmat juotokset, valmisti sylintereitä, mäntiä, rattaita, pyöriä, jopa vihdoin sai valmiiksi uuden uutukaisen tyhjyyden kattilankin, josta tuon näkymättömän, olemattoman voiman piti lähteä konetta käyttämään. Ja näin yksityiset koneenosat ensin erikseen valmistettuaan, liitti hän ne vihdoin yhdeksi ainoaksi perpetuum mobile'ksi, joka ulkonäöltään muistutti hyvin paljon tavallisia pienokaista — paloruiskua.
Mutta… Nyt olisi epäilemättä ollut erittäin hyödyllistä, ett'ei tätä sanaa, eipä tällä sanalla merkittävää käsitettäkään, olisi maailmassa löytynyt. Sillä epäilemättä ja ainoastaan juuri tämän "mutta" sanan tai sillä sanalla merkittävän käsitteen olemassa olon tähden se Jeremias Jormanaisen uusi, kauniisti kiiltelevä perpetuum mobile ei ottanut käymään ruvetaksensa. Siinä se vaan seisoa törrötti kaikkine ihmeellisille värkkineen Jormanalan tuvan pitkällä pöydällä, eikä edes rakentajansa mielihyväksi kertaakaan pyörähtänyt, vaikka Jeremias Jormanainen kuinka olisi uskonut ja toivonut sitä.