Eikä se itsestään oppinut insinööri suinkaan ollut tarkastelematta ja tutkimatta syitä uuden koneensa käymättömyyteen. Hän tutki ja mittasi, mietti ja hikoili, käänteli ja pyöritteli sekä paranteli konetta senkin tuhannen tuhatta kertaa, vaan se ei tehnyt tehtäväänsä — sanoi ken mitä tahansa — se se tässä kumminkin pää-asia oli. Eikä ne oppineet insinööritkään, joilta Jeremias pulassaan neuvoja kysyi ja joille hän konettaan näytteli, kyenneet saamaan sitä liikkeelle. He vaan, konetta tutkittuansa, pudistivat paitansa, muhahtivat ja sanoivat: "No sepäs kumma ett'ei käy!"
Viimein, kun usko ja toivo eivät näyttäneet vähintäkään tässä tapauksessa Jeremias Jormanaista auttavan, otti hän sen aitan avaimen, jonka nurkkaan hän kaupungista tultuansa oli kätkenyt erään pölyisen melkein tyhjältä näyttäneen säkin. Hän meni verkalleen aittaan, kohotti säkin ylös nurkasta ja heilahdutti sitä. Ja Jeremiaan suu vetäysi autuaalliseen hymyyn, kun hän kuuli säkin sisästä iloisen loiskahduksen, ikään kuin hauki olisi pulskahtanut tyynessä heinikkolahdelmassa. Ja Jeremias Jormanainen avasi säkin suun…
Kotvasen aikaa viipyi Jeremias aitassa. Sitte tuli hän ulos, lukitsi oven ja vei avaimen paikoilleen tuvan ovensuunaulaan. Hän oli nyt kuin toinen mies. Ja kun hän aitassa käydessään oli tullut täydellisesti vakuutetuksi siitä, ett'eivät usko ja toivo voineet saattaa hänen uutta konettansa liikkeesen, turvautui hän tuohon kolmanteen tenhovoimaan, jonka sanottiin kaikki kärsivänkin. Hän rupesi rakastamaan tuota ihmeellistä pöydällä lepäävää olentoa… Ikäänkuin se olisi ollut erittäin suloinen, parhaallaan nuoruuden kukoistuksessa oleva neitonen, hyväili ja halaili hän sydämetöintä leikkikaluansa erittäin innokkaalla tavalla. Ja väliin tuuditteli hän sitä sylissänsä niinkuin vakaista lasta, hän lausui sille todellisia rakkauden sanoja, lauleli sille parhaita lempilaulujaan ja kylvetti sitä vilpittömän lemmen tulesta palavilla suukkosilla…
Kun tällaisesta, epäilemättä sangen hienosta kohtelutavasta ei kuitenkaan näkynyt lähtevän minkäänlaista "positiivista resultaattia" eli suoraa tulosta, pistäysi Jeremias vielä kerran aitassa. Ja sieltä takaisin tupaan tultuansa nöyrtyi vihdoin hänen paatunut sydämensä. Hän päätti kun päättikin rukoilemalla koettaa saada verrattoman kovasydämisen epäjumalansa mielen heltymään. Pian asetti sen korkealle nurkkahyllylle — tuvan peränurkkaan, pitkän pöydän taakse, tietysti —, lankesi polvillensa sen eteen ja luki kaikkein kalleimmat rukoukset, jotka ulkoa muisti, saadaksensa "hänet" edes kerran, ainoan kerrankaan, liikahtamaan. Ja kun Jeremias, vanha mies kun oli, oli jo pisimmät rukoukset unohtanut, niin ettei niitä ulkoa muistanut, haki hän kammarista paksun mustakantisen virsikirjansa, ja luki sitte, silmälasit nenän latvalla, kaikki siinä löytyvät rukoukset alusta loppuun, sanaakaan pois jättämättä, vuodattaen katkeria katumuksen kyyneleitä läkkipeltisen neronsa tuotteen edessä ja tuon tuostakin kumartaen otsansa laattiaan asti, siten muka osoittaaksensa täydellisintä ja perinpohjaisinta kunnioitustaan ja kuuliaisuuttaan uppiniskaiselle onnensa haltijalle…
Mutta teki Jeremias Jormanainen vaikka mitä, nuoli vaikka pituutensa maata läkkitötterönsä edessä, ei se, luonnollisesti, voinut ruveta itsestänsä liikkumaan. Ja nähtyänsä näin kaikki pitkälliset, jopa väliin alentavaisetkin ponnistuksensa tyhjään raukeavan, suuttui Jeremias vihdoin eräänä päivänä. Hän koppasi läkkitötterön nurkkahyllyltä kouraansa ja paiskasi sen täydellä voimallaan tuvan laattiaan sekä poljeksi ja suhmuroi sitä siksi, ett'ei siitä jäänyt jälelle muuta kuin suuri muodoton läkkilevyläjä, jonka senkin Jeremias, kylliksi sille kiukkuansa osoitettuaan, viskasi ulos rikkatunkiolle.
Sitte tuli hän takaisin tupaan, istui penkille ja rupesi yksinänsä haastelemaan…
Ja emäntä-Liisa, joka Jeremiaan viime aikaisista käytöksistä, jo oli pahaa aavistanut, istui tuvan toisella penkillä selin Jeremiaasen, vuodattaen katkeria kyyneliä. Hän tiesi nyt, että hänen aviopuolisonsa ei ollut enää aina täydellä järjellä…
Ja jos Jeremias Jormanaisen talo ja kontu lienevät joutuneet rappiolle Eenokin viimeisinä kouluvuosina, jos Jeremias Jormanainen silloin ei, läkkityön tähden, liene joutanut maanviljelyksestään huolta pitämään, ei ole kumma, että asiat nyt siinäkin kohden menivät yhä huonommalle kannalle. Silloin oli Jeremiaalla toki tuloja läkkityöstään, jos maan antimet vuosi vuodelta vähenivätkin, vaan nykyisistä puuhistaan ei hänelle ollut vähintäkään hyötyä, mutta sitä enemmän tappiota. Tuon itsestään käyvän maailman ihmeen rakennuspuuhassa meni Jeremiaalta ei ainoastaan kokonaisen parin vuoden aika, vaan myöskin kului häneltä sentähden muutamia satoja markkoja rakennustarpeihin, matkustuksiin ja minkä mihinkin. Ja kun hän vihdoin tästä hullutuksesta lakkasi, oli hän sekä ruumiin- että etenkin hengenvoimiltansa kykenemätöin minkäänlaiseen tuottavaan työhön. Sillä ne lihalliset, voimien yli menevät ponnistukset, joilla Jeremias koetti aineellista perikatoaan estää, olivat vieneet hänen työkykynsä sekä saattaneet hänet juoppouteen ja — hulluuteen.
Tukalammaksi, yhä tukalammaksi alkoi siis elämä käydä Jormanalassa.