"Kyl… kyllähän tuo mies oli ennen veljeni", — vastasi hän tapaillen.
"No eiköhän herra past… tuota arvoisan veljen kävisi laatuun vielä odotella veljensä velkaa. Ehkäpä hän, kun saisi odotusaikaa, voisi muutoinkin asiansa suorittaa. Olisihan sääli ajaa hänet pois isänsä perinnöltä".
"Velka on jo kovin vanha ja sitä paitsi on minulla muita tärkeitä syitä nyt periä saamiseni ulos?"
"Ovatko veljen omat raha-asiat sillä kannalla, että vaativat saamisien uloshakua?" — kysyi tuomari. Hän oli kuullut pastorin olevan jokseenkin varakkaan miehen.
"Eivätpä juuri niinkään" — vastasi pastori hymyillen — "vaan jokainenhan on omansa saapa".
"Se on tiettyä se".
Mutta toti alkoi tehdä vaikutustansa pastoriin. Ja kun hän luuli, että arvoisa isäntänsä pitäisi häntä tylynä, sydämettömänä miehenä, elleivät ne perusteet, joita hän veljensä tilan myyttämisestä esiin toi, olisi täysin tyydyttävät, tahtoi hän perinpohjin selittää asiat ja näyttää tuomarille, että hänen oli tuiki pakko tehdä niinkuin oli sanonut.
"Minä olen Jeremias Jormanaiselta varsin oikealla ja rehellisellä tavalla saanut kolmentuhannen viidensadan markan velkakirjan", — ryhtyi siis pastori selittämään, — "jolle velalle olen hankkinut veljeni omistamaan maatilaan ensimäisen kiinnityksen. Tämä saamiseni nousee nyt jo yli viidentuhannen markan. Eihän noin kaunista rahaa kukaan asioistaan huolta pitävä mies saata jättää perimättä. Olisihan kokonaan kevytmielinen teko uhrata tuollainen rahasumma vieraille ihmisille. Se olisi, sitä paitsi, suuri vääryyden teko omia perillisiäni kohtaan. Ja kun on mahdotoin toivoakaan, että veljeni voisi tällaisen velan muuten saada suoritetuksi, on minun selvä pakko, suora velvollisuus, ottaa saamiseni hänen kiinteästä omaisuudestaan".
"Kyllähän asia lain kannalta katsoen niin on", — tuumasi tuomari, totilasiansa teelusikalla hämmentäen.
"Ilman sitä on minulla muitakin tärkeitä syitä tuon veljeni tilan myyttämiseen", — jatkoi sielunpaimen, maistettuaan lasista, "Niinkuin arvoisa veli tietää, on minulla paljon lapsia ja suuri huusholli. Kirkkoherran puustellikartano on minun perheelleni verrattain pieni, eikä ole toivoakaan nykyisissä oloissa saada seurakunnan suostumusta sen suurentamiseen. Sen vuoksi on minun hankittava toinen talo, jossa joku osa perheestäni, etenkin kesä-aikoina, saattaa oleskella. — Eikä tuo kirkkoherran puustelli muutenkaan ole oman talon arvoinen. Sattuisin milloin tahansa yht'äkkiä kuolla kupsahtamaan — josta Jumala vielä kauan varjelkoon! — niin siihen jäävät muille silloin kaikki. Ei ole leskellä, saati lapsilla, siinä enää sitte pitkään isännöimistä. Täytyy mennä matkaansa, vaikk'ei olisi mihin mennäkään. Kyllähän ne tosin armovuoden, kenties kaksikin, ja eläkerahan saavat, vaan niillä ei pitkälle päästä. Varovinta ja parasta kaikissa tapauksissa on hankkia oma talo, johon jälkeen jääneet voivat minä päivänä hyvänsä muuttaa. — Täytyyhän sitä jokaisen rehellisen miehen, vaan erittäinkin papin, pitää huolta jälkeen tulevaisistaan".