Niinkuin luonnollista ja tavallista, haasteltiin siinä aluksi huonosta ilmasta, sateisesta syksystä y.m. Jeremias Jormanainen oli kuitenkin melkein ääneti. Hän vaan veteli kiivaasti savuja sikarristaan ja katseli ympäri huonetta. Toisinaan räiskähti hän hyötä hyviään raikkaasen nauruun, mutta keskeytti sen kohta yhtäkkiä ja rupesi katsoa tuijottamaan matoitettuun lattiaan. Kun hän siitä loi silmänsä ylös, välkähtelivät ja pyörähtelivät ne oudolla tavalla…
"Kuuleppas veliseni!" — lausui pastori yht'äkkiä. "Se sinun velkakirjasi alkaa mennä vanhaksi".
"Vanhaksi… mikä velkakirja?"
Ja Jeremias Jormanainen pani vasemman silmänsä umpeen, kallisti päätänsä oikealle ja katsoi oikealla silmällänsä arvoisan veljensä silmiin.
Hengellistä herraa näytti suututtavan.
"Mitä sinä joutavaa kujeilet!" — lausui hän ankarasti. "Se sinun minulle isäni perinnöstä antama velkakirja".
"Vai se… No niin… onhan se se".
"Niin, mutta minä aion tästä puoleen vaatia siitä maksua".
"Maksua… mistä?"
"Siitä velkakirjasta tietysti".