"Niin no siitä… Saattaahan tuon vaikka… niin no… maksaa pois".
Jeremias katsahti, näin sanoessaan, vaimonsa silmiin ja pisti kätensä housun taskuun ikäänkuin rahakukkaroa ulos vetääksensä. Hän sillä hetkellä ei muistanut taskunsa tyhjyyttä.
"Jos herra rovasti odottaisi vähän aikaa, kunnes mieheni selviää", — lausui emäntä-Liisa niiaten. "Hänellä on toisinaan tuollaisia outoja häiriöitä".
Oltiin siinä siis hetkinen ääneti. Vihdoin näytti todellakin ikäänkuin Jeremias olisi unesta herännyt. Hän nousi seisoalleen, läheni rovastiveljeänsä ja sanoi kättänsä ojentaen:
"No Jumalan terveeksi!"
"Mitä sinä hupsit? — Johan tässä on aikoja sitte tervehditty", — vastasi rovasti.
"Jokos sitä?… No totta tosiaan, kun en ollut muistaakaan. Vaan minulla on välistä… Ja arvaathan sinä, rakas veli, kun en pariin viikkoon ole saanut yhtään… Minä kun olen siihen jo siksi tottunut, että pitäisi joka aamu olla edes hiukka… Ei, totta tosiaan, ilman tahdo ajatukseni juosta".
"Mitä pitäisi joka aamu olla?" — kysyi rovasti.
"Niin no… hiukka… vaikkapa vaan vingerporillinen".
"Minä en todellakaan vieläkään käsitä mitä sinä tarkoitat?"