"Niin no… viinaa, viinaa, rakas veli! — Kun siihen kerran tottuu, niin…"
"Vai viinaa!" — matki rovasti veli painavasti. Hän istui sitte hetkisen ääneti hymyssäsuin katsellen komeita kellonperiänsä. Sitte nousi hän ylös, astui piirongilleen ja kaasi lasin täyteen oikeata tisleeriä.
Kun Jeremias Jormanainen tämän näki, vetäysi hänen suunsa autuaalliseen hymyyn ja koko hänen ruumistansa alkoi vapisuttaa niinkuin horkassa.
"Otahan tuosta yksi ryyppy", lausui rovasti ojentaen lasia Jeremiaalle.
"Yksi ryyppy — ainoalle veljelle", — vastasi Jeremias, tarttuen molemmin käsin kiini täyteen lasiin.
"Niin, minä en anna kellekään enempää kuin yhden lasin, olipa veli tahi vieras. Eihän minun, ollessani rovasti, sovi juoppoutta edistää", lausui rovasti juhlallisesti.
Mutta Jeremias Jormanainen ei enää kuullut hengellisen veljensä puheita. Hän eli omaa elämistään rakastetun viinalasinsa kanssa. Vähä väliä maisteli hän siitä, mutta vaan hiukan, hyvin hiukan kerrassaan, jota tehdessään hän tuon tuostakin siveli toisella kädellään rintaansa ja puheli ikäänkuin itseksensä:
"Oih, kuin se tekee suloisen vaikutuksen!… Se vahvistaa ja lämmittää, sulostuttaa mielen ja reipastuttaa koko ihmisluonnon… Se on, totta tosiaan, verratoin Jumalan lahja tuo viina ihmiskunnalle… Taivaan mannakaan ei voi olla makeampaa!… Tuskinpa elämän leipäkään…"
"Niin, ryyppy, muudan tekee nykyään Jeremiaalle hyvää", — lausui emäntä-Liisa pannen painoa sanalle "nykyään".
"Hän ilman sitä ei osaa yhtään ajatellakaan, vaan menee välistä ihan sekaisin".