Eenokki-pastori käänsi päänsä poispäin, huokasi keveästi ja vastasi:
"En voi enää odottaa".
Mutta emäntä-Liisa ei jättänyt pastoria niin vähällä. Hänen äidinrakkautensa onnettomia lapsiraukkojansa kohtaan pakoitta häntä koettamaan kaikki naisen keinot hellyttääksensä ankaraa lankoansa. Hän kumartui maahan Eenokki-pastorin jalkain juureen, pesi kyynelillänsä tämän kiiltäviä saappaita ja rukoili armoa kaikilla niillä sanoilla, joita ainoastaan naiset osaavat käyttää.
Kaikki turhaan…
Vihdoin nousi hän jälleen ylös, katsahti pastoria silmiin ja sanoi:
"Eiköhän teidän sydämmessänne siis löydy vähintäkään armahtavaisuutta minun onnettomia lapsiani, teidän veljenne lapsia kohtaan?"
"Minulla on kyllä itsellänikin lapsia, joista olen velvollinen huolta pitämään", — vastasi rovasti äkäisesti.
"Muistakaa kuitenkin 'Armotointa palveliaa', herra rovasti, ja ajatelkaa, miten hänelle kävi, kun oli niin ankara kanssapalvelijalleen. Sillä ettehän suinkaan viimeisenä päivänä soisi kuulevanne Kaikkein Tuomarin suusta noita kauheita sanoja: 'Sinä paha palvelija!'"
"Tällä asialla ei ole mitään yhteyttä tuon Herran vertauksen kanssa", — lausui todellakin "Armotoin palvelija".
"Ja jos teillä ei ole muuta sanomista, niin voidaan jo lopettaa keskustelu tästä asiasta".