He menivät kotiansa.

Ja puolisokean mustalais-Reetan muinainen ennustus alkoi yhä enemmän ja enemmän toteutua…

XVI.

On kylmä päivä kevättalvella. Talvi ponnistelee viimeisiä voimiansa korkealle kohoavan kevätauringon lämmittäviä säteitä vastaan sillä nämä ovat osoittautuneet sangen vaarallisiksi sen elämälle ja olemukselle. Niiden lämpö on vähitellen vaan varmasti tehnyt talven lumipuvun yhä ohuemmaksi, jopa paikka paikoin kuluttanut sen rei'ille ja rakoloille, ja nämä pakkasen valkean vaipan mustalta ammottavat repeämät osoittavat silminnähtävällä tavalla vaatteuksen haltijan köyhtymistä, heikkonemista. Turhaan on hän, kylmä poika, tuon tuostakin koettanut uudella lumella paikkailla kuluneen takkinsa hartioita ja kyynäspäitä, sillä nuo uudet paikat, vanhaan vaatteesen pantuina, pikemmin vaan edistävät kuin estävät koko puvun auttamatointa häviötä. Mutta hänpä tuskin tiesikään, ett'ei "uudella veralla saa paikata vanhaa vaatetta." Ja lopputuloksena tästä elämän taistelusta on talven vallan täydellinen häviö.

Paljon kansaa on kokoutunut Jormanalan avaraan ränstyneesen pereentupaan. Pitkän pöydän päässä istuu lyhyt, pulleanaamainen ja paksumahainen herra, suuret irtonaiset rillit nenänlatvalla. Hän on paikkakunnan ruununvouti. Hänen vasemmalla sivullansa pöydän takana istuu nuori hienonnäköinen herrasmies, joka kirjoittaa paperille ruotsiksi ukko herran sanelemisen mukaan. Penkillä perä-ikkunan edessä, voudin oikealla puolella, istuu pitäjään rovasti Eenokki Jöransson poltellen havannaa ja aina välistä vaihtaen lauseen toisen ruotsinkielellä lihavan naapurinsa kanssa. Muu kansa hälisee siellä täällä tuvassa, mikä seisaalla kumppalinsa kanssa puhellen ja naureskellen, mikä pitkin penkkilöitä venyen ja piippuansa imeskellen.

"Hiljaa talonpojat!" — kuului voudin kumea ääni. "Nyt alkaa tilan huutokauppa. Paljonko siitä tarjotaan?"

"Paljonko se minun kiinitetty saamiseni kulunkineen päivineen tekee?" — kysyi rovasti selvällä suomenkielellä ja rykäsi ylhäisesti.

"Herra rovastin ja ritarin saaminen kaikkineen tekee pennilleen viisituhatta kuusisataa seitsemänkymmentä seitsemän markkaa", lausui ruununvouti virallisesti.

Pastori Eenokki Jöransson oli siis jo ritarikin…

"Niin paljon… vai niin paljon!" — kuului väkijoukosta hälinä.