Silloin tunkeusi väkijoukosta esiin puolialastoin mies hattu päässä ja vaatteet repaleissa. Hänellä oli pienoinen itkevä lapsi käsivarrella, toinen toisella, ja hänen auki rehottavan paitansa sevalmuksesta pisti putelin kaula esiin. Kaikki antoivat hänelle tietä, sillä jokainen tunsi hänet Jeremias Jormanaiseksi, talon entiseksi isännäksi.
Jeremias astui suoraan rovasti- ja ritariveljensä eteen, laski lapset sylistänsä, otti hatun päästänsä, kumarsi syvään ja lausui osoittaen lapsia:
"Tietääkö herra rovasti ja ritari, miksi nämä lapset näin parkuvat?"
Rovastia näytti tällainen odottamatoin kysymys hämmästyttävän. Hän ei vastannut mitään, vaan käänsi päänsä pois. Hänen mielensä olisi tehnyt pötkiä matkaansa, päästäksensä "tuon rentun" kanssa tekemisistä, vaan läsnä olevain seurakuntalaisten tähden ei hän sitä julennut tehdä, Hän luuli kumminkin ruununvoudin virkansa puolesta ehkäisevän Jeremiaan sopimatointa käytöstä, mutta tämä ei näkynyt nyt poliisivelvollisuuttaan muistavankaan ja katseli oudostellen kurjaa miestä.
Rauhan häiritsijä sai siis rauhassa uudistaa kysymyksensä.
"Mistä minä sen voin tietää", vastasi rovasti äreästi.
"Niillä on nälkä", — lausui Jeremias.
"Siinä tapauksessa on niille annettava ravintoa", — huomautti rovasti.
"Vaan kun minulla ei ole niille ravintoa antaa, saat sinä nyt pitää ne omina lapsinasi, kun olet niiden omaisuudenkin ottanut… Suostutko?"
"Minulla on tarpeeksi omia lapsia", — vastasi hengen mies.