"Minä pyydän: ota nämä lapset ja hoida ne niinkuin omasi, tee niistä kunnon ihmiset maailmaan, kun minusta ei ole enää heidän kasvattajakseen; ja — minä tyydyn kohtalooni. Tee nyt se, täytä ainoan veljesi ainoa ja viimeinen pyyntö… Täytäthän?"
Olipa nyt arvoisa sanan palvelija tulisilla hiilillä, mutta hän vaan vastasi:
"En voi".
"Vielä kerran: rakas, kallis veljeni! Kuule nyt tämä ainoa kerta minua ja minä olen pitkin mierontietä kulkiessani rukoileva Jumalan siunausta sinulle ja ilmoittava kaikille ihmisille, miten jalon työn sinä olet tehnyt".
"Heitä jo!"
"Hm… Sinuun ei pysty mikään… ei mikään!"
Kaikki olivat hiljaan kuin kirkossa ja rovasti nousi ylös lähteäksensä.
Mutta Jeremias Jormanainen, joka näki viimeisenkin yrityksensä hengellisen veljensä sydämen lauhduttamiseksi turhaan raukeevan, muuttui yhtäkkiä kalman karvaiseksi. Hänen rintansa alkoi kiivaasti nousta ja laskeutua, hänen kätensä koukistuivat suonenvedon tapaisesti ja hänen silmänsä välähtelivät "kuin salamat öisellä taivaalla". Kiukusta vapisevalla äänellä ja tuon tuostakin rovastia nyrkillänsä uhaten puheli hän seuraavaa:
"Koska sinulle ei enää kelpaa köyhän rukous eikä kukistetun nöyryys, koska sinun kivikovaa sydäntäsi ei voi enää viattomain lasten parkukaan hellyttää, lasten, joiden tulevaisuuden sinä olet vääryydelläsi ja äärettömällä ahneudellasi perinpohjin sortanut, koska sinä et näy enää häpeävän ihmisiäkään, saati pelkäävän Jumalaa, jonka erityiseksi palvelijaksi itsesi kutsut, — niin tahdon minä nyt tässä kaiken kansan läsnäollessa julistaa minkäkarvainen mies sinä, herra rovasti ja ritari, oikeastaan olet".
"Kuulkaa… kuulkaa!" — kuului väkijoukosta. Kenenkään estämättä jatkoi onnetoin mies puhettaan: