"Muistatko sinä, arvoisa herra, mitä tapahtui isämme kuolinvuoteen ääressä juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa?… Muistatko sinä, kenelle isämme määräsi tämän talon ilman minkäänlaisia lunastusrahoja?… Ehkä ei ole vielä kokonaan mielestäsi mennyt se kallis vala, jonka yhtenä isämme kuolinvuoteen ääressä polvillamme vannoimme ja jossa sinä vannoit itsesi osattomaksi tähän taloon, kun vaan minä sinun ylioppilaaksi kouluutan?… Enkö minä sitä ole täyttänyt lisän kanssa?… Eikö omatuntosi hituistakaan soimaa sinua. Jumalan sanan saarnaajaa tuon väärän valasi tähden?…"
"Kauheata… kovin kauheata!" — supisi joku joukosta,
"Ja mistä on nyt syntynyt tämä velka, joka saattaa minut mieron tielle?" — jatkoi Jeremias, "Täällä on vielä yksi rehellinen todistaja, joka tietää sen kokonaisuudessaan tulleen muka sinun maa-osastasi tässä talossa".
"Se on totta, se minun täytyy todistaa", — lausui eräs lähellä seisova keski-ikäinen mies, joka oli ollut vierasmiehenä silloin kuin Jeremias ja Eenokki konnun kaupat tekivät.
"Vai niin… vai niin! Sepä outoa!" — kuului rahvaan seasta.
Mutta seurakunnan paimen istui kuin naulattu. Hänellä ei ollut sanaakaan puolustuksekseen.
Ja Jeremias jatkoi vielä yhä kiivastuneempana:
"Siispä muista se, kurja petturi ja valasi kieltäjä, että taivaan kirous on vielä kerran kauheasti… liian kauheasti lankeava päällesi, vaikka tässä maailmassa saisitkin rauhassa konnuutesi hedelmiä nauttia!"
"Mi… minä aion saat… saattaa tuon miehen lailliseen edesvastuusen hävyttömyydestään", — sai rovasti ja ritari vihdoin sopertaneeksi.
"Aio mitä aio, polje minut vaikka lokaan jalkoihisi, niinkuin jo olet tehnytkin, vaan kuule sanani: Hirmuisena lepää Herran kirous sinun päälläsi. Minä näin… minä näin…"