"Mistä sinä sen voit päättää?" — kysyi toinen. "Vai uskotko sinä tuon renttu-Jeremiaan juorupuheita paremmin kuin pappia?"
"Enkä usko enkä ole uskomatta, vaan eihän kunnon pappi tule 'ikkunasta sisään' niinkuin hän tuli meidän pitäjääsen".
"Ja eipäs se rovasti paljon kyennyt vastustelemaankaan Jeremiasta, vaikka tämä niin häntä säimäsi", — jatkoi ensimäinen.
"No en minä muuta tiedä, vaan kuulin kerran Hovilassa työssä ollessani Hovilan herran sanovan rovastia 'aika koiraksi', vaikka he aikoinaan, rovastin täällä maisterina ollessa, olivat olleet hyvät ystävykset", selitti kolmas.
"Oli miten oli, vaan kummallista se sittekin oli".
"Hm, kummallista!"
"Kummallista!…"
XVII.
Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson istuu mukavasti pehmeässä sohvassaan Jormanalan hovin uudessa komeassa asuinkartanossa. Hän on sen rakennuttanut kauniille kunnaalle jonkun matkan päähän entisestä lahonneesta talosta. Lähellä hovia, aivan sen puutarhaksi aiotun pienen pellon takana, on pienoinen erittäin ihana sydänmaan lampi, jonka välkkyvä pinta kimaltelee salin ikkunoihin rannalla kasvavan tuuhean mäntymetsän läpitse. Onhan tuollainen paikka kuin luotu mukavaksi, rauhaisaksi tyyssijaksi virasta väsyneelle lähes viidenkymmenen ikäiselle sielunpaimenelle.
Sillä rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on nyt jo siinä tilaisuudessa, ett'ei tarvitse itse virkaansa toimittaa. Eipä hänellä ole siihen enää erityistä haluakaan, sillä saahan ihminen papin-virastakin vihdoin kylliksensä… Ja varsinkin kun on ollut suuren pitäjään rovastina… Hän on siis ottanut virallisen "ex offisio", apulaisen, ett'ei tarvitse olla minkäänlaisessa edesvastuussa seurakunnan sielun hoidosta. Ja tämä apulainen näkyy olevan hyvässä sovinnossa rovastin ja ritarin vanhimman tyttären kanssa…