Jormanalan maatila alkaa muutoinkin olla kukoistavassa kunnossa. Tultuansa talon isännäksi ryhtyi rovasti sitä pontevuudella parantamaan. Ahoiksi jääneet pellot kynnettiin, lannoitettiin ja laajennettiin, niityt raivattiin ja ojitettiin, aidat pantiin täyteen kuntoon ja uuden kivinavetan valmistuttua perustettiin taloon meijerilaitos. Ihmekös siis oli, jos herra rovasti ja ritari tuli kuuluisaksi maanviljelijäksikin, niinkuin oli kuuluisa hengen mieskin ollut. Hänet kutsuttiin paikkakunnan maanviljelysseuran kunniajäseneksi, sai palkinnon ja diplomin toinen toisensa perästä, milloin erinomaisista karjantuotteista, milloin kylvyheinän viljelyksestä, milloin malliksi kelpaavasta hevoishoidostaan. — Mutta hätäkös hänen oli näin ryskää ja vuovata, hätäkö maanviljelystänsä parantaa ja edistää. Niinkuin orjat raatoivat palkattomat päiväläiset hänen hovinsa parantamiseksi ja kaunistamiseksi. Hän sai vuosittain seurakuntalaisiltaan parituhatta päivätyötä.

Rovasti ja ritari Eenokki Jöransson on siis täydelleen saavuttanut maalliset tarkoituksensa. Hänellä ei ole enää mitään toivottavaa.

Mutta viime aikoina on hän ruvennut käyttäytymään vähän kummallisesti. Se on ehkä yleisen, liiallisesta virkatyöstä tulleen heikkohermoisuuden vaikutusta. Hän ei tahdo saada unta. Ja jos hän milloin nukkuukin, on hänen unensa erittäin rauhatointa. Hän näkee outoja unia ja nytkähtelee, vavahtelee tavattomasti maatessaan. Onpa hänen kuultu joskus unissaan puhelevan outoja sekanaisia sanojakin. Hän mainitsee silloin usein sanat "Jeremias!" ja "väärä vala!"… Eikä hän milloinkaan rupea yksinään maata. Sanoo pelkäävänsä ja näkevänsä kummituksia…

Pappiparka!…

Selvän selvää siis on, että tällainen rovastin ja ritarin yleinen heikkous sietäisi pikaista parannusta. Läheiset lääkärit eivät kuitenkaan ymmärrä taudin syytä. Hänen tarvitsisi mennä jonnekin ulkomaille kylpemään. Ja hän meneekin, menee ensi kesänä, se on päätetty asia. Siitä ainoastaan ei vielä olla selvillä, tuleeko hänen mennä Aachen'iin vai Baden-Baden'iin…

* * * * *

On kylmä talvipäivä, ankara tuisku. Laiha, kuihtuneen näköinen kerjäläisvaimo vetää pitkin umpista maantietä kelkkaa perässänsä, tuon tuostakin levähdellen ja huoahdellen. Kelkassa on hänellä kaksi pienoista itkevää lasta, jotka yhä valittavat viluansa ja nälkäänsä.

"Voi voi äiti, kun minulla on niin nälkä!" — uikutteli yksi.

"Ja minulla niin vilu!" — vaikeroi toinen.

"Kärsikää, kärsikäähän lapseni! Kohta pääsemme hoviin ja siellä saatte leipää sekä lämmintä", — lohdutteli voimatoin äiti.