PÖLCKMAN: Mitäs tässä oikeastaan onkaan tapahtunut? Joko se tyttö meni ja minun jätti! Voi peijakas, ja tuo gihti, (pusertelee kylkeään.) En tuosta muuten niin suuresti huolisi, mutta kun kotoa lähteissäni sanoin, että menen kihlausretkelle ja nyt täytyy tyhjin käsin palata, niin ne vietävän irvinaamat nauravat minua vasten silmiä. Uh, huh! Saakelin harmittava seikka. — Jos olisin nuorempi mies, niin menisin paikalla Afghanistan sotaan.
TRALLTUNGA: Kuules Aatami — sanonpa uhallakin sua sinuksi, niin moni vuotiset tuttavat — ja vähä enemmänkin — kuin olimme; kuules Aatami: kyllä sinun kaltaisellasi miehellä vielä täällä Suomessa on sotimista ja taistelemista, minä tarkoitan elämistä, ettei tarvitse Lahkanitsaan mennä, kuulepas…
PÖLCKMAN: Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi sinun kanssasi, kyllä saisi sotaa käydä: löitpä peijakas vieköön nytkin parissa minuutissa paljaalla kielelläsi pakosalle koko tuon morsiusjoukon ja näytätpä niinmuodoin olevankin minun liittolaiseni, no, kiitoksia siitä!
TRALLTUNGA (Suloisesti): Niin Aatu, luuletko että minä olen meidän vanhan rakk.- ystävyyden unhoittanut, ja paitsi sitä, minä olen luotu tähän mailinaan sorretuita ja kärsiviä lohduttelemaan.
PÖLCKMAN: Jos voisit tuota minun kirottua gihtiänikin vähä lohduttaa, ettei se niin riivatusti repisi. — Mutta mitä sinä olet oikeastaan toimiskellut nyt näinä viime vuosina?
TRALLTUNGA: Täällä Kuopiossa minä olin useita vuosia; pidin luonani koululaisia ja olenkin jo monta uljasta herraa yliopistoon kyytinnyt; nyt viime vuosina olen asunut Mikkelissä, mutta tulin taas täällä käymään.
PÖLCKMAN (Itsekseen): Mutta ei hän taida ollakaan mikään paha ihminen luonnoltaan, vaikka tulikiukkuinen, sen muistan jo ennaltaankin. — — Minä en voi mennä kotiin ilman morsiametta, muuten minulle nauraa koko mailma ja hevosetkin, sellaista puuhaa ja pauhua kun minä puolihullu siitä naimis-asiasta tulin pitäneeksi. — — Mitähän jos…
TRALLTUNGA: Aatu, älä anna surulle niin suurta valtaa; tiedäthän, että on ainakin yksi uskollinen sydän, joka auttaa sinua huoliasi kantaessasi.
PÖLCKMAN: Hm. — Sananlasku sanoo, ettei vanha rakkaus ruostu, ja totisesti minä rupean tällä hetkellä tuntemaan, että tuossa puheessa on jotakin perää. — Mitäs pitkistä tuumailemisista ja puheista. Kuulepas, minä kysyn sinulta Armida Antoinette, tahtoisitko sinä…
TRALLTUNGA: Aatu! Jesta kuinka sinä säikähdytät minun, kun noin äkkiä; enhän minä voinut tätä aavistaakaan; täytyyhän minun saada vähä miettimisen aikaa noin tärkeässä asiassa, vähä vaan; mutta älä huoli langeta epätoivoon, minä luulen, että neuvostossa ollaan hyvinkin suotuisalla tuulella. (Kävelee pois päin sormi nenällä.) Se on niin vaikeaa näin nuorelle sydämelle. — (Palaa Pöckmanin luo.) Aatu, minä olen päättänyt elämässä ja kuolemassa (aikoo langeta Pöckmanin syliin ja ottaa häntä käsivarresta kiinni.)