IIVARI (Syleilee Leivoa): Niin, sanoinhan sinulle, että lähden Puijolle metsäperhoja etsimään ja täällä tapasinkin perhosen, kalleimman kaikista; minä olen kihloissa Auran kanssa!
LEIVO, MANNINEN ja toiset: Kihloissa!
MANNINEN: Minähän olen kuullut, että neiti Aura viettää ensi syksynä häänsä herra Pölckmanin kanssa?
IIVARI: Ei tule häitä Pölckmanin kanssa; meillä on Auran vanhempain siunaus ja nyt minä taas alan uudestaan elämään. Ystävät, ette voi arvata minun onneni suuruutta!
LEIVO: Kyllä minä sitä arvelinkin, ettei neiti Kajava millään lailla saata ottaa herra Pölckman'ia (huomaa Pölckmanin; itsekseen) mutta täälläpä se vanha nilkuri onkin. Hyvää päivää setä Pölckman; olipa hyvä, että teidät tapasin. Se vietävän vekseli taisi langeta viime viikolla, mutta minä en ole millään lailla…
PÖLCKMAN: No vähät siitä, ei sellaisiin nyt ole aikaa. Minulle näette lankesi nyt juuri tässä eräs vanha vekseli, jota jo noin parikymmentä vuotta sitte vähä aksepteerattiin: tässä on niinkuin morsiameni.
LEIVO, MANNINEN: Mitä, tunnemmeko oikein? Vanha koulutantti Armida, tosiaankin! (Pyörittävät Tralltungaa).
TRALLTUNGA: Päästättekö irti te veitikat; aina samallaiset hulivilit kuin ennenkin. Voi kuinka te olette kasvaneet ja tulleet kauniiksi.
AURA: Saanko toivottaa onnea herra Pölckmanille ja teidän morsiamellenne. Teillähän oli jo valittunne niinkuin minullakin; välillämme ei siis pitäisi oleman mitään riitaa, ja voinemme olla ystävät, niinkuin ennenkin.
PÖLCKMAN: Mielelläni minun puolestani. Mutta koska olen vaivannut sinut tänne kaupunkiin, niin saanen tarjota sinulle pienen häälahjan (Repäisee lehden taskukirjastaan ja kirjoittaa siihen; samassa putoaa hänen taskustaan runo, jonka Tralltunga löytää ja silmäilee utelijaana). Tässä on valtakirja, jolla saat nostaa 3000 markkaa Pohjoispankista. Todistakaapa miehet se oikeaksi, koska ei satu olemaan sinettiä muassani.