ROUVA (Hätäisesti). Ukko, ukko! Oletko hurja! Mikä tuntuu vastenmieliseltä? Sanonko sen sulle? Tuntuupa tosiaankin vastenmieliseltä vanhoilla päivillään joutua keppikerjäläiseksi, jollaiseksi nyt joudumme, jos emme saa niitä kymmentä tuhatta markkaa, jotka Aatami on luvannut meille toimittaa, taikka suoraan sanoen, antaa. Olisin toki luullut sinusta haihtuneen nuo hentomieliset haaveksimiset, joihin sinulla nuoruudessa oli niin paljo taipumusta; kumma, ettei elämän kova koulu jo ole niitä päästäsi haihduttanut.
PÖLCKMAN: Mosterin puheessa on paljo perää. Kymmenen tuhatta markkaa nykyaikana ei ole juuri leikkikalu; kovat ajat, kovat ajat; ei nyt auta haaveksiminen, heh, heh, hee. — Mutta mitä taas siihen tulee, niin pitäisi minunmoiseni miehen muutenkin teille vävyksi kelpaaman; minä olen aina käynyt sivistyneestä miehestä, ja siksi toiseksi luulen, ettei niitä tule Aurallekaan tarjoksi kreiviä eikä parooneita, vaikka hän kyllä onkin kaunis ja nuori.
ROUVA: Vieläkös mitä; sitä ei ole kukaan ajatellutkaan, ei enempää Aura kuin mekään. Ja niinkuin jo sanoin, minä olen aivan varma siitä, että Aura on hyvin tyytyväinen sinuun, Aatami, kunhan hän vaan ennättää oikein tottua ja perehtyä niihin uusiin oloihin ja menoihin, joihin hän tulee muutetuksi. Meidän ei pidä liijoin kummastella, jos nuori tyttö ajatteleekin sitä ja tätä, ottaissaan niin tärkeän askeleen elämänsä tiellä.
PÖLCKMAN: No se nyt ei ole ensinkään ihme. Tunnustanpa samettisoikoon, että paljo arvelemista ja ajattelemista on minullekin tämä askel antanut, ja minä olen kuitenkin tottunut kauppoihin. Vähemmällä aivojen jauhamisella minä olen monta kertaa päättänyt kauppoja, joissa on ollut kymmeniä tuhansia kysymyksessä, markkoja tarkoitan ja suuria tukkimetsiä. Mutta toista laatua tämä tuntuu olevan. Kovasti se rakkaus tuntuu kouristelevan, kun se kerran saa miehen pauloihinsa. — Uskotteko mosteri, että minä tässä eräänä yönä kun ajattelin Auraa, niin ettei unikaan tullut, niin minä — minä —
ROUVA: No mitä, mitä Aatami?
PÖLCKMAN: Niin, — en minä sentähden kehtaakaan sanoa.
ROUVA: Mitä sinä joutavia, sano pois vaan, kolmen keskenhän tässä olemme.
PÖLCKMAN: No niin, mutta älkää vaan hiiskuko kenellekään muille tästä mitään (Kuiskaten rouvalle:) Minun aivoissani syntyi pieni, sievä runo.
ROUVA: Runo! No voi sinua onnenpoika; lue hyvä Aatami tuo runosi!
Muistatko sinä sen ulkoa?
PÖLCKMAN: Kyllähän minä sen ulkoakin muistan, mutta on minulla se kirjoitettunakin. Minä näet olen aikonut antaa sen Auralle. Mutta en minä sentähden kehtaa sitä nyt tässä lukea.