ROUVA: Lue, lue, hyvä Aatami! Minä ihan pakahdun uteliaisuudesta. Sinä saat uskoa, että tämä oli hyvä keksintö; runollisuus tekee syvän vaikutuksen nuoriin tyttöihin. Lue vävyseni, lue Aatami-kulta runosi!
PÖLCKMAN: No, koska te niin tahdotte, niin olkoon menneeksi, (ottaa taskustaan paperin ja lausuu:)
On vahva honka-puu,
Ja kirkas ompi kuu,
Kun se kasvaa kankahalla.
Niin mun sydämeni myös
On aina lemmen työs,
Kun se loistaa taivahalla.
KAJAVA: Niin sinunko sydämesi loistaa taivahalla?
ROTTANA: Hist, hist! Matti, älä häiritse Aatamia!
PÖLCKMAN: Heh, heh; kuu tietysti loistaa taivahalla, eikä sydän. Farbrori ei ymmärräkään, näen mä, runoutta, vaikka hän on haaveksivainen olevinaan. Mutta tässä toinen värssy:
Kuink' ihanaa on täällä,
Maan mustan mullan päällä,
Astuskella ruususilla,
Rakkauden säteen istuttamilla!
Ja kun kerran kuolonkello pauhaa,
Ja taivaan harppu laulaa,
Kuink' ihanaa on silloin
Ain' aamuin sekä illoin
Viettää suloisia häitä;
Ah, ajatelkaa näitä!
ROUVA: Voi kuinka ihmeen ihanaa! (Syleilee innossaan Pöckmania.) Tämäpä vasta on suurta ja jaloa. Voi kuinka Aura ihastuu, kun hän saa tuon runon. Milloinka sinä sen hänelle annat?
PÖLCKMAN: Milloinka mahtaisi olla sopivin aika?
ROUVA: Anna hääpäivänä, juuri kun vihille menette; — taikka ehkä sitte, kun vihkimys on toimitettu.