KAJAVA: Mitähän jos minä, joka olen vähä nuottimiesten sukua, sepittäisin tuohon sävelen, niin saataisiin sitä oikein laulaa kajahuttaa. — Mutta totta puhuen, en minä olisi uskonut, että Aatamilta lähtisi tuollaistakaan sepustusta. Tosin ei siinä, sen mukaan mitä huomasin, taida kaikki jalat olla aivan yhtäpitkiä, mutta saahan se tulinen lemmenruno nilkuttaakin; ei se mitään haittaa.
PÖLCKMAN: Tietysti siinä löytyy paljokin virheitä, jos sitä oikein ankarasti arvostelemaan ruvetaan, mutta se onkin vaan puhjennut sydämen kyllyydestä.
KAJAVA: Niinpä niin, kyllä ymmärrän. Eikös se ole ihme, että nuo lemmen leyhkäykset saattavat kuivimmankin miehen vähä runolliselle tuulelle. Minä annan vaikka pääni, jos sinä löydät miehen, joka ei olisi koettanut jonkinlaista runoa sepustaa silloin kun hän on lemmen puuhissa hommaillut; monelta tosin ei tuo kyhäys ole pääsnyt hammasten ulkopuolelle, mutta se vaan on varma, että jokainen meistä ainakin mietteissään on koettanut jonkinlaista värssyä varvata.
ROUVA: Niin, huomaatko nyt ukko, kuinka syvällisiä tunteita Aatamin rinnassa liikkuu. (Kajavalle erittäin.) Ja muista meidän asemaamme, me olemme hukassa, jos…
KAJAVA (Julkisesti). Enhän minä tahdo tässä asiassa sanoa sitä en tätä, minun puolestani se saa mennä menojaan. — Mutta minä en ole muistanut mainitakaan, että eilein tapasin herrassyötinki Lagvrengarin, joka ilmoitti, että se kahdeksantuhannen asia on hovioikeudessa päättynyt meidän hyväksemme.
ROUVA: Kuinka! Onko se mahdollista?
PÖLCKMAN: Jaa jaa, mutta vastapuolue voipi vielä vetoa senaattiin, ja sitä ei tiedä, minkä käänteen asia siellä saapi.
KAJAVA: Eipä kyllä. Mutta mikä tuolla rappusilla tulla kähmii?
TOINEN KOHTAUS.
(Edelliset ynnä Tralltunga.)