Kauneuslähteen luona istuskeli Walpuri impi usein, aikojaan, Lähtehen silmää tyyntä katsasteli, Lauleli äänin vienoin laulujaan.
Antero, nuori urho linnassansa Uhkeass', lähimailla asustaa, Hänpä se metsämailla kulkeissansa Walpuri immen täällä nähdä saa.
Rientävi riemussansa immen luoksi Huutaen: "suonet mulle suutelon!" Walpuri silloin kiiruhusti juoksi Huipulle jyrkän Rantakallion.
Antero sinne jäljes kiiruhtaapi, Tahtoen immen kauniin saavuttaa, Hältäpä silloin korvapuustin saapi, Että hän ällistyy ja — seisahtaa.
Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän nähdä saa, Parta sen harmaa heiluu nauramasta; Voipihan myöskin munkki naurahtaa.
Antero urho tottunut on kyllä Linnoja vahvojakin voittamaan, Eikä hän heitä ensi rynnäköllä Piiritystointaan tyhjään raukeemaan.
Rakkaus, tulinen ja polttavainen Syttynyt ompi hänen rinnassaan, Walpuri impi kaunis, lumovainen Anteron vallannut on kokonaan.
Niinkuni kipunainen hehkullansa Kuivahan käyden leimun virittää, Niinpä se miehen lempi voimallansa Neidossa voipi lemmen sytyttää.
Tuntehet uudet, oudot, voimakkaina Walpurin mielen myöskin valloittaa: Antero-urhoaan hän muistaa aina, Pelkävi, suosii, vihaa, — rakastaa.
Jyrkällä Rantakalliolla impi Istuvi taasen, vettä tuijottaa Antero urho tuulta notkeampi Walpurin luokse sinne kapsahtaa.