Laskevi polvilleen ja tuntehensa Polttavat tunnustaa hän immellen, Pyytävi, vaatii häntä omaksensa, Vannoen hälle lemmen ijäisen.
"Säätyni halpa on ja koto köyhä", Vastasi Walpur' impi suruissaan, "Lempesi vaan on hetken tunne löyhä, Taikkapa se petost' ompi kokonaan." —
"Rakkaus, joka etsii rikkautta, Taikkapa ylhäisyyttä tavoittaa. Rakkaus sellainen on viekkautta, Muotoa pettäväistä verhoaa."
"Oikea rakkaus ei sukujuurta Katsele, eikä toivo kunniaa, Eikä se vaadi rikkautta suurta, Ihmistä yksin vaan se rakastaa."
"Nouskohon miesi itse voimallansa Arvohon, rikkauteen ja kunniaan; Kenpä ne keinottelee vaimollansa, Lempi on hällä leikkikalu vaan."
"Kuntoa, voimaa jos vaan ompi mulla Töilläni nousta onneen, kuuluhun, Arvoa, rikkautt' on myöskin sulla, Jos olet liittynyt sa minuhun." —
Tuntehen hurmaavaisen valtaamana Walpuri vaipuu armaans' sylihin, Uinuen siinä, yhtyy polttavana Anteron huulet immen huulihin. —
Luostari-kammionsa akkunasta Tutkiva munkki tämän huomajaa, Rinta sen riehuu tunteest' ihanasta; Voipihan myöskin munkki rakastaa. —
Uinailustahan taasen, ihanasta Walpuri hämmästyksin kavahtaa: "Oi mua hullua, pettynyttä lasta, Et sinä voi mua aina rakastaa!"
Antero silloin vannoi kautta Herran, Walpuri myöskin yhtyi valahan: "Jos sinut hylkään, toiseen liityn kerran Syösköhön vuori tää mun surmahan."