Luostarin akkunasta katsoissansa Kauhean turman huomas' munkkikin, Hän teki ristinmerkit rintahansa, Lausuvi myöskin Paternosterinkin.
Morsiusvuoren alle aaltoon kuoli Walpuri, kuulu kauneudeltaan, Antero urho luostarissa huoli Kaivaten kadonnutta armastaan.
Aarno ja Aino.
Aallot aivan levotonna Järven rantaa huuhteli, Siinä kera kultasensa Kaunis Aarno asteli; Kaunis oli katsehensa, Mutta heidän rinnassansa Sydän sykki levotonna.
"Oi, mun armas Aarnoseni! Oi, en voi ma milloinkaan Sulle omaksi ma tulla, — Verhonan' on ryysyt vaan. Kihlasormust' ei oo mulla Sulle antaa, eikä sulla Mulle, armas Aarnoseni."
"Hylkäs sun jo sukus suuri. Ylön antoi kokonaan, Kun se kuuli, että toisit Vaimokses' mun raukan vaan: Vielä mieles' muuttaa voisit, Ikäs' onnetonna oisit, Kun sun hylkäs sukus suuri."
"Kuules, armas Ainoseni, Paikan tiedän rauhaisen, Jossa häämme viettää saamme, Kodin saamme turvaisen; Sinne, sinne astukaamme, Häät ja koto laittakaamme Kohta, armas Ainoseni!"
"Siellä meill' on rikkautta, — Uudet vihkivaattehet Saat sa ylles kohta siellä, Sormuksetkin kultaiset; Siell' ei heimon' ole tiellä, Eikä tarvitse sun niellä Ylönkatseen karvautta."
Saivat rantakalliolle, Jota aallot vahtopäät Roiskuttavat raivossansa. "Aino, Aino, tokko näät! Kuinka tuolla iloissansa Valkeoita vaippojansa Ahdin immet tarjoo sulle."
"Katsos, kuinka kaunihisti Ahdin aarteet välkähtää! Kuules, kuules kuinka meitä Vellon joukko tervehtää! Hyvästit jo maalle heitä! Wellamoinen meidät peitä Vaipallasi kaunihisti!" —