"Kauhistus mun murtaa, Aarno, Herra taivaan auttakaan! Näinkö tahdot meidät syöstä Kadotukseen kauheaan? Elämäämme älä ryöstä, Meidät säästä synnin yöstä Kauheasta, armas Aarno!"
"Haa, nyt tunnen sydämesi! Noinko on se arvoton? Lempeäni kallihimpi Sulle herja henkes' on. — Oi, sa armas Ahdin impi! Sun on kenties kestävämpi Lempesi ja sydämesi."
"Syöksyn sinun sylihisi, Neito vieno Wellamon, Näin sun säästän, päästän Aino, Elämään ja ilohon. Ahdin impi mull' on vaimo, Jot' ei riistä riita, vaino, Kohta syöksyn sylihisi." —
"Ei, en laske sulhoani Toisen syliin milloinkaan! Armast' ompi mulle kuolla, Kun sun kanssas kuolla saan. Riennä siis jo, tahdon tuolla Haudan kolkon tuolla puolla Syleillä mä sulhoani!"
"Oi, nyt tunnen lempes oivan, Aarre on se verraton! Pois jo tästä joutukaamme Elämään ja taistohon! Laaja ompi armas maamme, Kyllä siinä sijan saamme; Lempi meille antaa voiman."
Lapsuuden muisto.
Kun kuljen koti-kankaitain Ja astun synty-paikoillain. Niin luonto kaikki kasvineen Ja lehdon linnut lauluineen Ne mua tervehtii.
Tuo mätäs pieni, nukkapää, Tuo kivi huutaa: etkö nää! Mä olin ennen pöytänäs Ja lehto leikkikenttänäs Sun poika-päivinäs.
Ja koivut, lepät lehdikon Ne kuiskaa: kas jo tullut on Tuo armas kasvikmnppali, Hän seurassamme soitteli Suloiset suvensa.
Ja lahden laine läikähtää, Niin iloisesti hymähtää: No, tullos vanha tuttavain Ja loiski, läiski helmassani, Niinkuin sa ennen teit!