Mutt' ei kaikki, jotka kulkee, Toivolaansa saavukaan, Onnen oikut suunnan sulkee. Moni uupuu matkallaan. — Mutta meistä, kaikki tänne Suorin saapui määrällämme, Tien kun viittoi vesat puun, Valon antoi loiste kuun.
Niinpä ain' ois astuttava Tietä, opin viittomaa, Sitä tietä kuljettava, Jota totuus valistaa. Ken ei tuota tietä jätä Sit'ei konsaan toivo petä, Kell' on rauha rinnassaan, Saapuu totta Toivolaan.
Alla Annin akkunan.
Lunta, lunta taaskin lunta Tuiskii, tulla tupruaa, Kyynärää jo kolmikunta Kantaa lunta jää ja maa. Kadut, kujat lumi täyttää, Tuskin päästään kulkemaan, Luutaa, lapiota käyttää Täytyy aivan ahkeraan.
Mutta, tuosta huolimatta Lumitulvast' ollenkaan Polku vahva lakkaamatta Johtaa Annin akkunaan, Vaik' ei siinä luudin luoda, Lapioin ei laisinkaan, Eikä lumiauraa tuoda Tietä auki raivaamaan.
Mikäs taikavoima tässä, Mikäs totta käypikään Tietä auki pitämässä Aamuin illoin yhtenään? — Ei oo taikavoiman työtä, Eikä ihmeet tässä näy, Mutta — kuules: päivää, yötä Tässä Annin sulhot käy.
Siinä Pekka poikkeaapi Aamuin työhön mennessään, Siihen Tahvo tallustaapi Päivätyöstä päästyään; Sotamiehet myöskin tässä Käyvät ohikulkeissaan Akkunasta pilkkimässä Armast' Anni kultaistaan.
Kaikillen on Annill' antaa Hellä sana, silmäys, Kunkin sydämehen kantaa Sulo toivon viritys. — Mutt' ei ykskään sulholoista Tohdi kyökkiin astahtaa, Sillä, siellä seuraa toista: — Rouvan rautahaarukkaa!
Toisinansa ratoksensa Pidemmänkin pakinan Kuiskaa kanssa kultasensa Anni, läpi akkunan; Mutta, saiskos kauvan rauhaa, — Äkin kuiske katkeaa: Pata kuohuu, liesi pauhaa, Annin täytyy kiiruhtaa.
Joskus myöskin sattuu illoin, Että tässä yhtyvät Sulhomiehet, mutta silloin Syntyy kovat kähäkät: Kilpaveljet raivosasti Pieksää, sättii toisiaan, Anni silmin hartahasti Seuraa heidän taistoaan.