Yhdet niist' on vaaleaiset, Valkolasit kiillokkaat, Ne kun saavat silmilleni, Pois on murheet mutkikkaat.
Silloin maa on mielestäni Aivan armas asua: Ahmaten ja sykkein sydän Juopi elon riemua.
Mutt' on toiset nokimustat, Pikimustat, tosiaan, Usein saan ma niiden kautta Kurkistella kurja vaan.
Mielestäni mailma ompi Silloin, kurja, katala; "Syän ei syttä valkeampi, Miel' ei paree tervoa."
Kolmannet taas sinisilmät, Toivon silmät sievät saan: Toivon siivet silloin vievät Sielun, uumenista maan:
Vievät toivoa kukkulalle Kaunihille katsomaan, Innot, voimat virkistyypi, Surut suistuu unholaan.
Rikki löisin jos ma voisin, Lasit mustat, mokomat, Rojukopsaan unhottaisin Myöskin lasit vaaleat.
Mutta toivon sinisilmät Päässäni jos aina ois, Toivo kulta kulutella Aijan armahasti vois. —
Laula, laula!
Miksi riudut ihmisrinta Elon huolista? Soita kieltä suloisinta Luojan luomista! Laula, laula surevainen! Se on riemus' ensimäinen: Piennä sun jo, itkeväisen Kehdossasi keikkuen, Äidin laulu lumoovainen Siirsi helmaan unosen. Helky laulu, sävel soi! Rauhoittaa se rinnan voi; Laula, laula vaan!