Kellon kalke kuuluu tanhualta, Jalas ruskaa, hepo hirnahtaa; Kiireest' Anni nousee jakkaralta, Äiti akkunasta katsahtaa. Pirttihin nyt astuu nuori miesi, Tukka huurtehesta kimaltaa, Mutta poski punertaa kuin liesi. Veri lämmin suoniss' uhkuaa.
"Terve, tervetullut!" lausutahan Tulijalle, kättä annetaan, Mutt' ei Annin kättä omastahan Vieras irti laske ollenkaan, Annin viereen käypi istumahan, Kuiskaa: "kohta oot sa armas mun, Jo on mulla mitä tarvitahan, Vihille ma viedä saan jo sun."
Pankaa vielä, pankaa uuniin tulta! Takkatulen loiste, lämmin on Pohjan kirkkahin ja kallein kulta, Kansan kasvattaja verraton: Uskollisuus, miehuus, mainehemme Takkatulen luon' on kasvaneet, Siin' on ensin soinut kanteleemme, Suomen suuret laulut syntyneet.
Onnellisna säilyy Suomen kansa Jos se aina suosii, rakastaa, Perheen pyhää tulta, kotoansa Paikaks' armaimmaksi arvostaa; Vaan, jos kerran täällä jäähtyy liesi, Perheen pyhä piiri hajoaa, Silloin yksinänsä Luoja tiesi, Mitkä vaiheet Suomen kansa saa. —
Armas Suomenmaa.
Kun kevät kukkalaumallansa, Pois talven meiltä karkoittaa, Kun taivas kultaloistossansa Ja leuto päivä helottaa, Kun käki kuusissamme kukkuu Ja leivo luonnon iloittaa, Niin rinta riemuellen hehkuu Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
On syyskin raitis Pohjolamme, Ja talvi luonnon kaunistaa, Kun lumi-kuuset kukkii maamme Ja pohja liehuin leimuaa; Ja vaikka kylmä raivoin riehuu Ja aallot kahleihinsa saa, Niin suonissamme veri kiehuu, Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Sa kansan olet kasvattanut Niin kestävän ja vakavan, Ett'ei oo sorretuksi saanut Sen kieltä valta vierahan; Pois poikas torjuu sortopaulan Ja vapauden valloittaa, Siis riemuellen näin mä laulan Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Ei maata mointa maailmassa, Ei löytyne niin suotuisaa, Miss' lempi niinkuin Pohjolassa Lumenkin loistoss' leimuaa; En lausua ma taida kielin, Kuin Pohjola mun lumoaa! Ma elää, kuolla aina mielin Vaan sulle, sulle armas Suomenmaa!
Vanha Matti ja nuori Matti.