Ja, tuulen tuohku vieno, Vie sävel armaallen! Hänelle kuiskaa kuoloon asti Mä häntä muistelen. —
Siunaus ja kirous.
On ihanaa Ja korkeaa Kun itse siunausta haluaa, Vaan vielä ihanampaa Ja paljo kallihimpaa, Kun toisen esirukous Ja vilpittömin hartaus Sinulle siunausta toivottaa.
On kauheaa Ja ankaraa Kun lähimäinen meitä kiroaa, Vaan vielä ankarampaa Ja kahta kauheampaa. Kun jonkun täytyy itseään Ja syistä synkkää sydäntään Kiroilla, tuomita ja sadattaa.
Minkäpä voipi.
Minkäpä voipi järven tyyni pinta, Myrsky kun kuohuttaa sen pauhinaan? Minkäpä voipi myöskään ihmisrinta Kun himot yllyttää sen kuohunaan?
Minkäpä voipi metsän vankka honka Tuuli jos pois sen työntää juuriltaan? Minkäpä voipi ihmissydän, jonka Kiusaus poijes syöksee suunniltaan?
Minkäpä voipi sirot siemenjyvät, Vaikka ne louhikkohon heitetään, Jossa ne kuivuvat ja näivettyvät? — Toisia mustaan multaan peitetään. —
Minkäpä voipi, jospa himot voittaa, Kiusaus ihmis-mielen harhaan saa? Vaikkapa kyllä kaikin voimin koittaa Vastahan taistella ja ponnistaa.
Minkäpä voipi, vaikk'ei maailmassa Viel' ole hyvä pahaa voittanut? Vaikka ne taistelussa ankarassa Ain' ovat toistaan kaataa koittanut.