Vaan näihinkin ma kohta tuskastuin Ja taiteihisin harrastuin. Ma soittotaitohon jo opein siksi, Ett' oisin kenties pääsnyt rumpaliksi: Vaan kohta taasen taivuin maalariksi.
Ma sitte laulajaksi laukesin Ja kuulijoita huvitin. Vaan arvostelmaa tuskin kuullaan moista, Kuin mulle lausui eräs kuulijoista: "Jaa ah, hän — luulen matkii kurkeloista".
Kun sitte lempi liehui hymysuin Sen seurahan ma antauin: Jos missä sitte näinkin tyttö-typyn, Ma kohta leimahdan ja liekkiin sytyn Ja jälkehensä otan oivan hypyn.
Ja rakkauten' oitis tunnustin, Vaan tuskin vielä ennätin Tuon uuden ulpukaisen nimen kuulla, Niin vanhaksi jo alkoi tuokin tulla Ja toista mieless' oli taasen mulla.
Nyt, — huomatkaatte — runottaren sain Ma onnen-poika seurahain! Sai silloin runoloita mailma kuulla, Ja mittaa oli runon sääriluulla, Ett' arvostella voisi kyynärpuulla.
Ja niin ma lauluihini ihastuin, Ett' innossani, hymysuin Ma ryypyn otin niiden kunniaksi, Ja toisna päivänä jo otin kaksi, Ja, — noh, — ne tuli lukemattomaksi.
Ja siten sain ma viimein armahan Sen ansaitun ja parahan. Ei halut voi nyt lailla virvan viedä Ma valveillakin olless' torkun vielä Ja herännenkö milloinkaan — en tiedä.
Niitä näitä.
I. Kilpailijat.
Kun Kari ja Tuomas kilvan virkaa veti 9:n merkin Tuomon niska teki, Vaan Kaarlo seisoi aivan suorana; Ja tuosta viran-antaja jo huomas, Ett' yhdeksänteen luokkaan kuuluu Tuomas Ja ett' on Kaarlo vasta alkava: Ja Tuomas saikin kelpo viran heti, Vaan Kaarlolle se pahan tempun teki, Kun seisoi houkko aivan suorana.