Tuulet.
Tuulen suhistessa Synkeällä yöllä Aattelin ma tuota Murheisella miellä: Miksi Luoja loikin, Hänet tänne toikin Kulkemahan aina Ilman tiellä? —
Vastauksen tuohon Tuuli mulle tuiskaa: "Yöt ja päivät tulee Jumalata muistaa; Yö kun luopi rauhaa, Silloin tuuli pauhaa, Elost' ihmisille Näin hän kuiskaa."
Vielä tuuli mulle Muuta julisteli, Neljän tuuli-veljen Vaiheet kertoeli: Kuinka Luoja kaikki Paikallensa laitti, lloss' elämähän Asetteli.
Yhdelle hän puhui: "Koissa sulle paikan Asunnoksi aivan Armahaksi laitan, Kullaks' sulle uskon Armaan Aamuruskon, Avaan ihanimman Onni-aitan."
Toiselle hän lausui: "Siellä saat sa olla, Miss' on valta-istuin Itsell' auringolla, Miss' ei kasvikunta Kanna koskaan lunta. Sieltä saat sa suven Puhallella."
Kolmannelle taasen Luoja lausueli: "Päivän lasku-mailla Aina asuskele; Sieltä ihmisille Töistä vaipuville Uni-virsi vieno Laulaele!"
Viel' on viimeiseksi Paikatonna yksi; Pohjolaan hän kauvas Tuli määrätyksi; Jään, ja lumen kylmän, Pimentolan jylhän — Luoja hänet vaati Vartiaksi.
Näin oli omituisen Kukin saanut sijan; Vaan he myöskin saivat Ihmislasten vian: Tyytymättömyyttä, Inhaa ikävyyttä Tunsivatkin tuulet Aivan pian.
Luojan määräykset, Armahansa lempi Heiltä unehtuivat, Himollinen henki Levotonna leyhkyi Sijaltansa syöksyi, Vankkana vaan oli Pohjan henki.